Viime viikon perjantaina oli Kalevalan päivä. Muutama kymmenen ihmistä oli kokoontunut Elias Lönnrotin Kalevala-patsaan äärelle Helsingin keskustassa. Tulet roihusivat padoissa Kalevalaseuran edustajien laskiessa patsaan juurelle seppeleen. Kolme muusikkoa soitti muutaman perinteeseen pohjaavan kappaleen. Minun ja kumppanini lisäksi muusikot olivat ainoat nuorempien sukupolvien edustajat; suurin osa paikalla olevasta väestä oli iältään vanhempia. Kansallisteatterin johtaja piti puheen ja totesi että "kansa on ainoastaan yhtä vahva kuin sen kulttuuri".
Paikalla olivat myös samaanit Johannes Setälä ja Susanna Aarnio, Suomalaisen Samanismin Keskuksesta. Setälä ja Aarnio edustavat kalevalaista tietäjäperinnettä, jolla on keskeinen osa suomalaisessa henkisessä kulttuuriperinnössä. Työllään he pyrkivät herättelemään ihmisiä takaisin omien henkisten juuriensa ja perimätietonsa luokse.
Mitä merkitsee suomalainen tai ylipäätänsä mikään paikallinen henkinen kulttuuriperintö nykypäivän globaalissa kulutusyhteiskunnassa? Voiko tuossa yhteiskunnassa olla jokin rooli tietäjällälle, joka on perinteisesti ollut osa elävää paikallista yhteisöä? Onko näille asioille ylipäätänsä mitään paikkaa modernissa maailmassa? Ketä kiinnostaa?
Alla on ote kirjastani Pyhiinvaellus, joka liittyy olennaisesti näihin kysymyksiin. Sanat "joogi" ja "baba" voi helposti korvata sanoilla "tietäjä" tai "samaani".
"Törmäämme jälleen länsimaiden ongelmaan: me löydämme vain harvoin guruja, siis opettajia ja oppaita, jotka säteilisivät arvovaltaa, jonka muinainen ja katkeamaton perinne antaa. Oma perinteemme on katkaistu, ja saamme siihen yhteyden vain ani harvoin, vaikka oppaiksemme tarjoutuisikin hämäräperäisiä persoonia, jotka väittävät tuntevansa modernin tai muinaisen viisauden. Kuulemme usein, että oma henkinen perintömme on merkityksetöntä ja vanhentunutta. Sen tilalle meille tarjotaan uskontoja, ideologioita ja oppeja, joista voimme valita ne, jotka eniten vastaavat omia ihanteitamme ja esteettisiä mieltymyksiämme. Useimmiten nuo opit jäävät pinnallisiksi ajatusrakennelmiksi, joista ihminen ei löydä viitekehystä eikä tarttumapintaa. Päädymme harhailemaan abstraktien ideoiden viidakossa, ajatusten, joita kalpeat intellektuellit ja elottomat tutkijat kehittelevät pimeissä munkinkammioissaan. Ympäröimme itsemme kuivilla akateemisilla tutkimuksilla, höyrähtäneillä new age -kirjasilla ja lukemattomilla, viimeisten trendien mukaisilla itseparannus- ja onnellisuusoppailla. Etsiessämme autenttista ääntä innostumme tästä tai tuosta esoteerisesta koulukunnasta, huudamme pimeyteen ja syöksymme kuiluun, jossa kukaan ei ota meitä vastaan. Kun sitten palaamme näistä alisista maailmoista, meillä ei ole tuliaisinamme tiedon hedelmiä vaan pelkästään sielun arpia ja ylimittaisiksi paisuneita egoja.
Todettakoon vielä kertaalleen, että joogit ja babat ovat eläviä linkkejä muinaisen tiedon ketjussa. He edustavat viisautta, jota ei ole kahlittu kirjoihin tai oppeihin vaan joka on elänyt lukemattomien suiden puheessa ja laulussa aikojen alusta asti. Joogit vartioivat tätä perimätietoa, jota Intiassa kutsutaan Sanātan dharmaksi. Se on perinne, joka perustuu luonnon ja kosmoksen ikuisiin lakeihin. Joogit ovat välikappaleita, joiden kautta magia ilmentyy. He välittävät luonnon siunausta sitä etsiville tuon perimätiedon mukaisesti. Parhaimmillaan joogit antavat ihmisille iloa, menestystä ja viisautta. He ovat myös mestarillisia tarinankertojia, joiden kertomat tarinat elivät myyteissä ja legendoissa jo kauan ennen kuin ne kirjattiin ylös. Nuo tarinat kertovat sankarin tehtävästä, joka on pohjimmiltaan jokaisen ihmisen suuri matka."