MAHTI EI JOUA MAAN RAKOHON
On sunnuntai, Kalevalan ja Suomalaisen kulttuuriin päivä, kun kävelen Helsingin keskustan läpi. Aurinko paistaa kirkkaasti katuja, Suomen lippuja liehuu tangoissa, siellä täällä kulkee turisteja kameroineen, kerjäläisiä istuu Keskuskadulla.
Lönnrotin Kalevala-patsaan luokse on kerääntynyt pieni joukko selvästi vanhemman sukupolven ihmisiä. Emil Wikströmin suunnittelemaa patsasta ympäröi neljä kuusista pilaria, joiden päällä palaa tulet. Puolenpäivän aikaan Kalevalaseuran jäsenet laskevat patsaalle kolmion muotoisen seppeleen. Kansallisarkiston pääjohtaja pitää virallisen puheen, joka hukkuu ohiajavien autojen meluun. Juokko naiskuorolaisia esiintyy. Heidän laulunsa saa osakseen vaimeat tumpputaputukset koleassa säässä.
Pian virallisen tilaisuuden jälkeen patsaan ympärillä on hiljaista. Kuuntelen Kalevalan 17. runon, joka kertoo patsaan tarinan: Väinämöinen lähtee etsimään kolmea salaista sanaa, jotka hän tarvitse rakentaakseen veneensä, ja päätyy Antero Vipusen, vanhan kuolleen tietäjän ja jättiläisen vatsaan.
Vaka vanha Väinämöinen, kun ei saanunna sanoja
tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista,
ain' yhä ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi,
mistäpä sanoja saisi, loisi lempiluottehia.
Vipusen vatsassa Väinämöinen tekee itsestään pajan, niin sietämätömän kuuman ja kivuliaan, että lopulta, monien kirouksiensa jälkeen, Antero Vipunen suo hänelle sanansa. ”Sain Sanat Salasta Ilmi.”, laulaa Väinämöinen.
Katselen vanhaa Väinämöisen kuvaa, postikorttia menneiltä ajoilta, jota olen kantanut mukanani vuosia matkoillani päiväkirjani välissä. Kuvassa kivellä istuva Väinämöinen laulaa ja soittaa kanneltaan. Koko luomakunta kerääntyy vanhan tietäjän ympärille kuuntelemaan mahtisanoja. Entä jos Väinämöinen istuisi tänä päivänä kivelle ja soittaisi – kuuntelisiko kukaan?
Suurimmalle osalle nykyihmisistä jokin vanha jumalhahmo ei merkitse yhtään mitään. Olen kuullut ilmaisun että Kalevala on ”sairaan tylsä”. Monelle henkinen perintömme on aikansa elänyttä.
Itsekin koen jotkut asiat etäisiksi. Menneiden aikojen talonpoikaiskulttuurit, rahvaan tavat ja tuohivirsut ovat minulle vieraita. Muinaishistorian elävöittäminen tai keski-ajan ihannointi ei kiinnosta minua.
Mutta vielä vieraammaksi koen Suomen kansan ja kulttuurin nykyaikaisen tilan. Nykysuomalainen ei välitä paljon muusta kuin rahasta, viihteestä ja teknisistä vempaimista. Tätä nykyihmistä kiinnostaa erilaiset ajan ilmiöt ja ideologiat, sekä kaikki tuhannet tämän maailman turhuudet. Nykyihminen ei etsi mitään suurta, eikä tunne edes itseään – kaikki on hänelle etäällä olevaa. Tietokoneiden näytöt valaisevat hänen kasvonsa, kuten pyhät tulet joskus kauan sitten. Jos kulttuuria pidetään kansan henkisen olemuksen ulkoisena ilmentymänä, kertoo nykyajan kultturimme sisäisestä elämästämme jotain hyvin surullista.
Minulle Kalevalainen henkinen perinne on auennyt nimenomaan kulttuurin kautta – kautta niiden taiteilijoiden, kuvanveistäjien, runoilijoiden ja säveltäjien, jotka ovat ammentaneet jotain tuosta lähteestä ja antaneet muodon lähes arkkityyppisille sielunmaisemille. Heidän taiteensa on ollut syvään juurtunutta tuohon henkiseen perinteeseen, joskin sen oksat ovat kurkottaneet vielä tuntematonta suuruutta kohti, rakentaen siltaa arkaaisen ja futuristisen välille.
Nykyaikaisessa kulttuurissamme, jota sanelee yhä suuremmassa määrin kyyninen hyötykeskeinen ajattelu sekä modernit materialistiset ideologiat, on tällaista alkuvoimaista taidetta vaikea kuvitella syntyvän. Missä ovat aikamme jumalkuvat, missä roihuavat tulet?
Elias Lönnrotin Kalevala-patsaan luoja Emil Wikström koki aikanaan Hämäläisten kanssaihmisten ymmärtämättömyyden omaa työtään ja taidettaan kohtaan niin masentavana, että arveli sarkastisesti että on parempi pysytellä etäällä mikäli halusi rakastaa kansaansa ja nähdä sen suurena. Kun katselen nykyajan Suomen menoa ja mietin mikä liikuttaa keskivertokansalaista, en voi muuta kuin yhtyä Wikströmin näkemykseen.
Tätä aikaa ja maailmaa vasten henkisessä perinteessämme, josta Kalevala on osa, on jotain arkaaista ja ajatonta, jotain ylevää. Siinä on kaihoa ja kauneutta, väkeä ja viisautta, joka kantaa kauemmaksi ja korkeammalle kuin nykyinen. Se palauttaa meidät tähtien alle, tulien äärelle, kuulemaan ikuista laulua. Se juurtaa meidän maahan jalkojemme juurella, josta mekin olemme lähtöisin. Se on olemassa, vaikka unohtaisimmekin sen.
Kun Väinämöinen on viimein saamassa Antero Vipuselta salaiset sanat, hän laulaa:
”Ei sanat salahan joua
eikä luottehet lovehen;
mahti ei joua maan rakohon,
vaikka mahtajat menevät."
