ELÄMÄN JA KUOLEMAN HÄILYVÄN RAJAN KAUNEUS:
Haastattelussa Azov-vapaaehtoistaistelija Carolus Löfroos

Aki cederberg

Ruotsinsuomalainen Carolus Löfroos toimi vuosina 2014-15 vapaaehtoistaistelijana Azov-pataljoonan joukoissa Ukrainassa venäläismielisiä separatisteja vastaan. Kokemuksistaan sodassa Löfroos on kirjoittanut muistelmateoksen Vapaaehtoiset – Sotamme Ukrainassa 2014-2015. Löfroos on ollut paljon esillä kotimaisessa mediassa, mutta Porvoon kipinä julkaisee hänen ensimmäisen laajemman haastattelunsa. Haastattelu tehtiin sähköpostitse huhtikuussa 2022. Ajankohtaisuutensa takia haastattelu julkaistaan nyt myös poikkeuksellisesti verkkoversiona.

Kertoisitko aluksi jotain itsestäsi ja taustoistasi?

Isäni on ruotsalainen ja äitini ruotsinsuomalainen. Synnyin ja vartuin pienellä ruotsalaispaikkakunnalla ja vietin kesät Suomessa. Oikeastaan lapsuudessani ei ollut mitään poikkeuksellista. Teini-iän lopulla kyllästyin koulunkäyntiin, ja noin kuukausi 18-vuotissyntymäpäiväni jälkeen päätin hakea vapaaehtoisena varusmiespalvelukseen Suomeen. Nykyään minulla on kaksoiskansalaisuus, mutta siihen aikaan minulla oli vain Suomen passi, joten olisin joka tapauksessa joutunut astumaan palvelukseen jossain vaiheessa. Se ei tuntunut vastenmieliseltä, sillä olin usein harkinnut sotilasuraa. Odotin innolla palvelusaikaani, ainakin innokkaammin kuin taideopintoja Ruotsissa. Koska en puhunut suomea, palveluspaikakseni valikoitui luonnostaan Uudenmaan prikaati, jossa aloitin palveluksen tammikuussa 2007. Päädyin aliupseerikouluun ja myöhemmin rannikkojääkärikomppaniaan ja palvelin 12 kuukautta. Koulutus oli kovaa ja vaativaa mutta asiallista, ja varusmiesajastani jäi hyvä muisto. Olisin halunnut jatkaa Suomen armeijassa, mutta vaikka opinkin jonkin verran suomea, oletin, ettei kielitaitoni riittäisi edes vaatimattoman sotilasuraan Suomessa. Palasin Ruotsiin, missä sain Ruotsin kansalaisuuden, ja vuonna 2008 liityin Hemvärnetiin [1]. Suomalaisen varusmieskoulutukseni ansiosta pääsin kaartilaiseksi, mutta muodollisen ruotsalaisen sotilaskoulutuksen puute esti minua ylenemästä upseeriksi. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että haistattelin toisinaan laiskoina tai epäpätevinä pitämilleni upseereille.

Mikä sai sinut lähtemään vapaaehtoistaistelijaksi Ukrainaan?

Syitä oli monia, mutta suurin niistä oli todennäköisesti länsivaltojen kyvyttömyys puuttua asiaan millään tasolla. Turhauduin sekä poliitikkojen tyhjiin puheisiin että Hemvärnetin asetovereihini. Kaikki sanoivat, että jotain pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Vuoden 2014 alkukesästä Ukrainan armeija ja vapaaehtoispataljoonat olivat jo pikkuhiljaa kukistamassa Venäjän orkestroimien separatistien ”kansanvallankumousta”, mutta keskikesällä, kun Venäjän vakinainen armeija liittyi mukaan taisteluun, ukrainalaiset olivat hätää kärsimässä. Silti tyhjät puheet vain jatkuivat: jotain pitäisi tehdä, mutta mitään ei tapahtunut. Tuntui sietämättömältä seurata tilannetta ja vielä sietämättömämmältä olla osa sitä, ja siksi päätin lähteä.

Miten päädyit Azov-pataljoonaan? [2]

Vuonna 2014 Ukrainan vakinaiseen armeijaan oli huomattavasti vaikeampaa liittyä kuin nykyisin. Käytännössä vain vapaaehtoispataljoonat värväsivät taistelijoita, ja lukemani perusteella otaksuin, että helpoin ja siten nopein tapa päästä taistelemaan oli Azov, joka selvästi ilmoitti hyväksyvänsä ulkomaisia riveihinsä. Muihin vapaaehtoispataljooniin verrattuna Azov vaikutti myös sotilaallisesti ammattimaisemmalta joukko-osastolta. Azoviin liittyminen oli siis harvoista vaihtoehdoista nopein ja paras.

Miten sukulaisesi ja ystäväsi suhtautuivat päätökseesi?

Aluksi en juuri puhunut suunnitelmistani, sillä halusin olla vain kasvoton ja anonyymi sotilas. Tilanne muuttui yhdessä yössä, kun kaartitoverini, itse asiassa joukkueenjohtajani, kertoi suunnitelmastani esimiehille. Sen jälkeen moni tuttu ja ystävä lakkasi pitämästä minuun yhteyttä. Perheeni ja läheisimmät ystäväni suhtautuivat silti päätökseeni aika rennosti, ja se oli tärkeintä.

Huolestuttiko sinua, että Azoviin littyminen vaikuttaisi elämääsi Ruotsissa ja saattaisi esimerkiksi vaikeuttaa työnsaantia? Käsittääkseni Ruotsin media leimasi kaikki Azovin vapaaehtoistaistelijat uus-natseiksi. Miten elämäsi on sujunut Ruotsiin palattuasi?

Tiesin – etenkin sen jälkeen, kun liittymisaikeeni tulivat julkisuuteen – että Ruotsin armeija ei enää kaipaisi palveluksiani, mahdollisesti eivät muutkaan työnantajat. Ukrainan-vapaaehtoiset leimattiin mediassa samanlaisiksi tai vieläkin pahemmiksi rikollisiksi kuin maahanmuuttajat, jotka lähtivät Isis-taistelijoiksi. Suurin huolenaiheeni oli, että voisin saada syytteen terrorismista ja joutua vankilaan, mutta siinä vaiheessa se tuntui tulevaisuuden murheelta. Ukrainan sota oli kiireellisempi asia. Minskin tulitaukosopimusta ei ollut vielä solmittu, ja venäläiset painoivat päälle niin kovaa, ettei kukaan voinut olla varma, murskaisivatko he koko maan. Oikeastaan en edes olettanut jääväni henkiin, minkä vuoksi mahdolliset ongelmat eivät tuntuneet olennaisilta.

Kun sitten palasin elossa kotiin, tilanne osoittautui pitkälti samanlaiseksi kuin olin olettanut. Ruotsin valtio ja media suhtautuivat minuun ja muihin vapaaehtoisiin samoin kuin Isis-terroristeihin, erona vain oli, että meitä ei säälitty, koska olimme valkoisia. Onneksi Ruotsi kohtelee terroristeina pitämiään henkilöitä silkkihansikkain, niin Isis- kuin Azov-taistelijoitakin, eikä passita heitä vankilaan. Enemmän harmia oli mediasta, joka kutsui meitä julkisesti natsisotarikollisiksi. Se on vähemmistöryhmä, jota harva työnantaja suosii työhakemuksia käsitellessään. Olen kuitenkin pärjännyt sukulaisten ja ystävien tuella.

Päätit kirjoittaa kokemuksistasi kirjan The Foreigner Group – Our War in Ukraine 2014-2015. Mikä sai sinut kirjoittamaan teoksen?

Muistaakseni aloitin kirjoittamisen vuonna 2017 tai 2018, kun olin palannut viimeiseltä taistelukomennukseltani. Olin kertonut kokemuksistani ystävälle, joka halusi, että koostaisin niistä lyhyitä tarinoita ja lukisin niitä hänen podcastissaan. Kun sitten aloin kirjoittaa, tarinat pitenivät pitenemistään, ja jonkin ajan kuluttua minulla oli iso joukko tekstejä, jotka alkoivat muistuttaa kirjaa. Vuoden 2021 alussa palasin lähtökuoppiin ja kirjoitin tarinat uudelleen yhtenäiseksi kertomukseksi. Projektin paisuessa haastattelin myös asetovereitani, jotta saisin mukaan erilaisia näkemyksiä ja voisin antaa mahdollisimman totuudenmukaisen kuvan tapahtumista. Ruotsista ei kuitenkaan löytynyt kustantajaa, joka olisi suostunut edes lukemaan käsikirjoituksen, minkä vuoksi aloin vuoden 2021 puolivälissä kääntää kirjaa englanniksi ja etsiä sille kansainvälistä julkaisijaa.

Käsittääkseni englanninkielisen laitoksen kustantaja perui kirjan julkaisun saatuaan arvostelua osakseen. Haluatko kertoa tarkemmin? Onko englantilaisella teoksella jo uusi julkaisija? Ymmärsin, että Kiuas julkaisee kirjan suomenkielisen käännöksen.

Ensimmäinen julkaisuyritys todellakin kariutui muutamassa tunnissa, kun kustantaja sai netissä kimppuunsa lähinnä vasemmistolaisista ja venäläisistä koostuneen, raivostuneen lauman, joka väitti kirjaa uusnatsipropagandaksi.

Ukrainan sodan alkuvuosina länsimedia sulki silmänsä Azovin väitetyltä natsi-ideologialta, koska se piti Venäjää suurempana uhkana, mutta taistelujen laantuessa asemasodaksi vuosina 2016-2021 myös länsimedia otti Azovin hampaisiinsa ja alkoi käyttää sitä propaganda-aseena. Esitettiin mielipuolisia väitteitä, muuan yhdysvaltalaissenaattori esimerkiksi vakuutti, että Azovissa taistelee 17 000 ulkomailla koulutettua natsiterroristia (tosiasiassa yksikön vahvuus oli maksimissaan muutamia tuhansia), ja joku älypää tiesi, että Uuden Seelannin moskeija-ampuja oli muka saanut koulutuksensa Azovissa. Länsiliberaalit uskoivat tuohon aikaan tällaisen hölynpölyn, minkä vuoksi he hyökkäsivät kustantajan kimppuun estääkseen kirjan julkaisun, ja siinä he myös onnistuivat.

On ironista, että monet tähän cancel-operaatioon osallistuneet länsiliberaalit todennäköisesti julkaisevat tällä hetkellä profiileissaan artikkeleita, joissa vakuutetaan, ettei Azov ole natsijärjestö. Tämä johtuu siitä, että Venäjän hyökkäys helmikuussa 2022 sai länsimedian palaamaan vuoden 2014 Azov-narratiiviinsa.

Kuten kirjassasi kerrot, länsimedia kuvaa Azovia yleensä äärioikeistolaiseksi ja uusnatsistiseksi. Tämä on kuitenkin myös Venäjän narratiivin ydin. Lisäksi Azovia on syytetty sotarikoksista. Miten totuudenmukaisia väitteet ovat, ja onko niille pohjaa nykyään?

Länsimedian Azov-narratiivi tuli jo käsitellyksi, joten siirrytään suoraan sotarikoksiin, jotka ovat tunnetusti mehevä aihe. Pähkinänkuoressa toteaisin, että sodassa tapahtuu aina sotarikoksia, mutta erikoista on se, miten vähän vakavasti otettavia syytöksiä Azovia vastaan on esitetty. Kun ruotsalaismedia syytti meitä vapaaehtoisia sotarikoksista vuosina 2014-2015, se kertoi saaneensa tietonsa Amnesty Internationalilta. Koska en kyennyt löytämään lähdettä tiedolle, otin yhteyttä Amnestyyn, josta vastattiin, ettei Azovia vielä tuolloin syytetty mistään. Ruotsalaismedia oli laiskuuttaan tai todennäköisemmin tahallisesti sekoittanut Azovin Aidar-nimiseen vapaaehtoispataljoonaan.

Ensimmäinen sotarikossyyte, eikä tämä ole edes vitsi, koski mielenterveysongelmista kärsivää miestä, joka muistaakseni väitti kahdeksan azovilaisen käyneen hänen kimppuunsa ja raiskanneen hänet. Hyvin omituiselta kuulostavalle tapahtumalle ei ollut muita todisteita kuin vakavista mielenterveysongelmista kärsivän miehen kertomus, mutta se mainitaan usein Azovin sotarikokseksi.

Myöhemmistä syytöksistä osa saattaa pitää paikkansa. Minulla ei ole asiasta varmuutta. On tuskin olemassa ainuttakaan kahdeksan vuotta sotaa käynyttä, tuhansista miehistä koostuvaa joukko-osastoa, jossa yksikään mies ei olisi syyllistynyt ylilyönteihin. Jos joku osoittaa minulle sellaisen yksikön, myönnän välittömästi, että sillä on korkeampi moraali kuin Azovilla.

Lisättäköön, että ne vangit, joita itse näin Azovin ottavan, saivat osakseen asiallista kohtelua, parempaa kuin he olisivat ansainneet tai mihin kansainvälinen laki velvoittaa. Toisaalta jos on käynyt esimerkiksi niin, että tunnukseton siviili (lue: vakooja), joka on johtanut Venäjän tykistötulta siviilien ja Azov-taistelijoiden niskaan, on jäänyt kiinni ja joutunut ukrainalaisten jalkapallohuligaanien pieksemäksi, en menettäisi yöuniani.

Azov on käyttänyt tunnuksissaan ”mustaa aurinkoa” (Schwartze Sonne) ja ”susikoukkua” (Wolfsangel). Minua kiinnostaa, miksi se on valinnut nämä pahamaineiset vaikka toki voimakkaat symbolit. Olen kuullut, että Azovin ”susikoukku” tulee kirjaimista N ja I, jotka tarkoittavat ”kansallista ideaa” (ukrainaksi Ідея Нації). Tiedätkö, mistä syntyi ajatus provosoivien symbolien käytöstä?

Susikoukkua epäilyttävästi muistuttava symboli ilmentää todellakin ”kansallista ideaa”, mutta tietenkin se myös provosoi venäläisiä, jotka ovat pian sadan vuoden ajan kutsuneet kaikkia vihollisiaan ja muita kuin venäläisiä nationalisteja ”natseiksi” ja ”fasisteiksi”. Henkilökohtaisesti pidän Azovin graafisesta tyylistä ja symbolismista. Yksikkö-tunnuksista tuli klassikoita yhdessä yössä.

Toisaalta olen viime aikoina lukenut Suomen valtamediasta yllättävän positiivisia Azov-artikkeleita. Näyttää siltä, että Azovin maine on parantunut Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Oletko samaa mieltä?

Kuten sanottu, kyllä. Me muutamat vapaaehtoiset olemme yli kahdeksan vuoden ajan toistelleet lähinnä kuuroille korville, että Venäjä on uhka, mutta nykyinen sota on selvästi muuttanut median ja poliitikoiden suhtautumista Azoviin. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei suhtautuminen voisi muuttua, kuten kävi vuonna 2015, mikäli Venäjän uhka yhtäkkiä poistuisi ja konflikti jäätyisi uudestaan. Silloin kaikki unohtuisi ja azovilaisista tulisi taas pahoja natseja.

On kiehtovaa, miten natsismi tuntuu yhä olevan konfliktin keskiössä: Venäjä haluaa ”denatsifioida” Ukrainan, länsi puolestaan pitää Putinia Hitlerinä. Toisen maailmansodan päättymisestä ja natsismin kukistumisesta on kulunut kohta 80 vuotta, mutta se tuntuu yhä olevan negatiivisen retoriikan ydin niin idässä kuin lännessäkin.

No, vuodet 1941-1945 ovat historiallisesti ainoa ajanjakso, jolloin muu maailma on nähnyt venäläiset lähimainkaan ”hyvien puolella”, ja siksi he ovat ikuisesti takertuva siihen. Läntisten toimittajien narratiivi, jossa Putin on kirjaimellisesti Hitler, taas johtuu laiskuudesta, mielikuvituksettomuudesta ja siitä, etteivät he ole vaivautuneet sivistämään itseään (kenties Marxin lukemisen lisäksi, mikäli Marxin lukeminen lasketaan sivistykseksi).

Tunnet henkilökohtaisesti monia ukrainalaisia ja pidät heihin yhteyttä. Millaiseksi arvioit mielialan Ukrainan siviilien ja sotilaiden keskuudessa tällä hetkellä?

Ukrainan taistelutahto ei ole koskaan ollut korkeammalla. Tietyllä tapaa sota on ollut onni onnettomuudessa. Ukraina oli korruptoitunut ja monin tavoin epäonnistunut valtio, koska historia, joka voisi yhdistää kansan, oli joko liian muinaista tai monitulkintaista, jotta kansa kykenisi samaistumaan siihen. Sota kirjoittaa Ukrainalle uutta historiaa, sankaritarinaa, joka yhdistää kansaa. Sitä voisi verrata Talvisodan henkeen, joka muovasi nuoresta, köyhästä ja jakautuneesta Suomesta nykyisenkaltaisen vahvan, yhdistyneen ja itsevarman kansakunnan.

Usein kuulemani narratiivin mukaan sota johtuu siitä, että NATO ja Yhdysvallat pyrkivät laajentamaan vaikutuspiiriään. Mitä ajattelet tästä?

Moni venäläinen kokee tuon narratiivin todeksi, ja pitää paikkansa, että länttä lähentyvä Ukraina on uhka Venäjälle. Narrativin ongelma on, miten ja millä tavoin tuo lähentyminen heikentää Venäjää, siis väite, että lähentyminen itsessään muodostaisi Venäjälle eksistentiaalisen uhan. Yhdysvallat tai NATO eivät ole koskaan vakavissaan suunnitelleet hyökkäävänsä Venäjälle silkasta hyökkäämisen ilosta, mutta läntiseen vaikutuspiiriin siirtynyt Ukraina on Venäjälle uhka, koska Venäjän on silloin vaikeampaa ellei mahdotonta ohjailla Ukrainaa tai viime kädessä liittää se jälleen osaksi Venäjän imperiumia. Näin kävi Baltian maissa, kun ne liittyivät NATO:on. Nyky-Venäjä haaveilee menneestä suuruudesta, imperiumista, joka luhistui 30 vuotta sitten, eikä sitä ole olemassa ilman Ukrainaa. Se itsessään on syy, miksi sota oli väistämätön.

Venäjä on aina suunnitellut valtaavansa takaisin omina pitämänsä Ukrainan alueet – mikä muuten koskee myös Suomea. Siihen se on valmistautunut vuosikymmenien ajan korruptiolla ja vaikuttamalla Ukrainan sisäpolitiikkaan. Venäjä on tehnyt kaikkensa mädättääkseen Ukrainan itsenäisen valtion sisältäpäin, niin että se oikean hetken tullen kaatuisi pienimmästäkin tönäisystä kuin laho puu.

Maidanin vallankumous vuonna 2013 pakotti kuitenkin Venäjän nopeuttamaan aikatauluaan. Venäjän tärkein tavoite oli saada haltuunsa Krimin niemimaa, ja valtaus valmisteltiin huolellisesti. Venäläisten oli helppo siirtää joukkonsa Ukrainan maaperälle Sevastopolin laivastotukikohdastaan. Se oli Venäjän ensimmäinen hyökkäys Ukrainaan. Krimin valtaaminen sujui liki täydellisesti, mutta Ukrainan itäosissa kaikki ei käynyt kuin tanssi. Venäjä ei kyennyt marssittamaan sinne vakinaista armeijaansa, minkä vuoksi operaatio jäi ”separatistien” kontolle. Separatistit epäonnistuivat miltei kaikkialla, mikä pakotti Venäjän hyökkäämän loppukesästä toisen kerran Ukrainaan. Venäjän voimat eivät riittäneet valtaamaan aluetta, ja se joutui pysähtymään saavutettuaan vain murto-osan tavoitteistaan, mutta Donetskin ja Luhanskin ”kansandemokratioiden” perustamisella Venäjä kykeni sitomaan Ukrainan konfliktiin ja estämään sen liittymisen NATO:on. ”Kansantasavallat” tarjosivat tekosyyn Venäjän sotilaalliselle läsnäololle Ukrainassa ja mahdollistivat tulevaisuudessa uuden, paremmin suunnitellun ja toteutetun – tai niin ainakin kaavailtiin – offensiivin, jolla tärkeät ukrainalaisalueet viimein vallattaisiin.

Tämä offensiivi, Venäjän kolmas hyökkäys Ukrainaan, alkoi 24.2.2022. Sitä ei provosoinut pelko NATO:n laajentumisesta tai mikään ulkopuolinen tekijä, sillä Venäjän tavoite on aina ollut liittää Ukraina takaisin imperiumiinsa. Jossain vaiheessa se olisi yrittänyt sitä joka tapauksessa, keinolla millä hyvänsä.

Tällaiset ajatukset eivät ilmeisesti ole uusia Venäjällä. Kun filosofi Alexander Duginilta kysyttiin, kuuluuko hänen visioonsa Venäjän imperiumista myös Suomen takaisin valtaaminen, hän vastasi: ”Ei tällä hetkellä”. Mitä mieltä olet Duginista ja hänen vaikutuksestaan Venäjällä ja lännessä?

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Duginia pidetään jonkinlaisena nerona. Minusta hän vaikuttaa tyhjänpuhujalta, joka vain toistelee itsestäänselvyyksiä – sanoo esimerkiksi, että säätelemätön maahanmuutto on vahingoksi Euroopalle, ja saa sitten ylistystä osakseen kuin olisi keksinyt mullistavan ajatuksen. Minusta Dugin on pelkkä vanhan koulun imperialisti, joka elättelee lapsellisia haaveita Venäjän maailmanvallasta, mutta koska hän sanoo venäjäksi yhtä ja englanniksi toista – kuten venäläinen propagandakoneisto yleensäkin – hän on saanut myytyä unelmansa Venäjän euraasialaisesta supervallasta myös joillekuille lännessä. Nuo yksinkertaiset ja naiivit länsimaalaiset, jotka eivät tunne Venäjää, haluavat kääntää selkänsä amerikkalaisuudelle ja kuvittelevat saavansa osansa venäläisestä hegemoniasta. He olettavat, että Venäjän vallan alla he olisivat samalla viivalla venäläisten kanssa, koska pitävät itseään venäläisinä. He eivät käsitä, että samoin kuin ne läntiset kommunistit, jotka lähtivät Neuvosto-onnelaan, he olisivat parhaassakin tapauksessa vain Venäjän ikeeseen vapaaehtoisesti kahliutuneita maaorjia.

Toinen narratiivi, johon usein törmää etenkin yhdysvaltalaisissa kirjoituksissa, on se, että Venäjä on jollain tapaa enemmän based [3] kuin rappeutunut länsi, minkä vuoksi Venäjää tulisi tukea. Tuntuu, että monet venäläismyönteiset argumentit kumpuavat syvästä katkeruudesta Yhdysvaltoja kohtaan ja että kaikki, mikä vahingoittaa Yhdysvaltoja, on hyväksi. Mitä ajattelet tästä?

Venäjä on aina suunnannut länteen ammattimaista propagandaa, ja kiitos läntisen valtamedian, joka ei kaihda valehdella lännen omista ongelmista, sen ei ole ollut vaikeaa vaikuttaa täkäläisiin mielipiteisiin. Siinä missä länsimedia valehtelee esimerkiksi maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista, venäläinen propaganda kertoo siitä tosiasioita, mikä tekee venäläispropagandasta tavallisen kuluttajan silmissä luotettavan tietolähteen. Sen jälkeen venäläiset propagandakanavat voivat kertoa millaisia valheita haluavat, mutta kuluttajat uskovat niihin automaattisesti ja pitävät lännen vastaväitteitä valheellisina. Lännessä on niin paljon mätää, että Venäjän ei ole vaikeaa esittäytyä vastavoimana. Suurin osa edellä kuvatun kaltaisista länsimaalaisista ei puhu venäjää eikä tunne venäläisiä. Todennäköisesti he eivät ole koskaan käyneet Venäjällä kuin korkeintaan Pietarin turistikohteiden kaltaisissa paikoissa. Jopa kolmannen maailman afrikkalaisvaltiot saadaan näyttämään houkuttelevilta, kun niihin rakennetaan kalliita hotelleja, jotka porteilla eristetään todellisuudesta.

Mielikuva on siis yksiselitteisesti väärä. Tästä kertoo jo se, että sotilaat varastavat Ukrainasta kotiin viemiseksi wc-pönttöjä, helvetti sentään, koska ne ovat Venäjällä ylellisyystavaraa. Sellainen on todellinen Venäjä, maa, joka ei kykene tarjoamaan juoksevaa vettä Euroopan pahimmasta hiv-epidemiasta kärsivälle kansalleen ja passittaa vankilaan jokaisen, joka arvostelee sen yksipuoluehallintoa. Venäjä ei ole based, Venäjä on Venäjä, sellainen kuin se on aina ollut. On se ja sama, johtaako Venäjää tsaari, kommunistisen puolueen pääsihteeri vai presidentti. Tunnukset ja nimi vaihtelevat, mutta julma imperiumi on ja pysyy.

Sodan alkaessa Venäjä ilmoitti käynnistäneensä pikaisen ”erikoisoperaation”, mutta viikkojen vieriessä operaatio ei ole selvästikään sujunut Venäjän toiveiden mukaisesti. On kuulunut yhä hälyttävämpiä kertomuksia ja kuvamateriaalia laajamittaisista sotarikoksista, siviilikohteiden pommituksesta ja venäläissotilaiden tekemistä siviilien teloituksista, raiskauksista ja kidutuksesta. Millaisia skenaariota uskot sodan synnyttävän?

Tätä kirjoittaessa (15.4.2022) Venäjä on selvästi epäonnistunut miltei kaikissa sotilaallisissa tavoitteissaan. Se ei kyennyt edes piirittämään pääkaupunkia Kiovaa, vaikka yritti sitä kuukauden ajan. Odessan valtaaminen on ollut Venäjän tärkeä tavoite vuodesta 2014 asti, mutta se ei ole saavuttanut kaupunkia maitse Mykolajivin kautta tai saanut aikaiseksi maihinnousua. Itse asiassa se menetti yrityksessä laivastonsa lippulaivan Moskvan. Harkova on edelleen Ukrainan käsissä, vaikka kaupunki on koillisessa miltei Venäjän rajalla. Donbassin vanha rintamalinja on monin paikoin liikkunut korkeintaan satoja metrejä. Edes äärimmäisen haavoittuva Mariupol, jota Ukrainan merijalkaväki ja Azov-rykmentti puolustavat, ei ole vielä kukistunut, vaikka ylivoimaiset venäläisjoukot ovat piirittäneet sitä puolitoista kuukautta. Käytännössä Venäjän ainoa saavutus on pienehkön H’ersonin kaupungin nujertaminen, mikä on ensimmäinen astinkivi Odessan valtaamiseksi.

Parhaillaan Venäjä keskittää Kiovassa taistelleita joukkojaan lisävoimiksi itään. Suhtauduin näiden joukkojen taistelukykyyn skeptisesti, sillä niitä kuritettiin kovalla kädellä yli kuukauden ajan Kiovan laitamilla. Perääntyessään noiden joukkojen taistelutahto oli pohjalukemissa, ja niiden uudelleenvarustaminen ja -ryhmittäminen vie aikaa, mikäli se edes on mahdollista tällä hetkellä. Lyhyesti sanottuna Venäjä ei ole saavuttanut käytännössä mitään mutta joutuu lukemaan menetyksikseen taloudelliset sanktiot ja raskaat sotilaalliset tappiot, joita se ei voi korvata.

Epäilen, voiko Venäjä tällä hetkellä kääntää sodan kulkua. Taistelutahto on matala, ja tuhotut yksiköt, mitä ne sitten olivatkin, olivat eliittijoukkoja. Täydennysjoukot eivät ole sotilaallisesti yhtä iskukykyisiä kuin edeltäjänsä, jotka nekin suoriutuivat tehtävästään heikosti. Venäjä ei kykene valtaamaan koko Ukrainaa, ja vaikka se saisi haltuunsa osia maasta, en usko, että se kykenee tällä hetkellä pitämään niistä kiinni. Parhaimmillaankin Venäjä voi saavuttaa vain Pyrrhoksen voiton, lunastaa hirvittävällä hinnalla murto-osan tavoitteestaan.

Moni tietenkin sanoo, että Venäjä on isompi maa, joka voi kutsua palvelukseen koko väestönsä, jolloin Ukraina olisi alivoimainen. Se on tavallaan totta. Mutta kaikki, jotka tuntevat Venäjän, tietävät, että sille on äärimmäisen tärkeää, kenties kaikkein tärkeintä, olla näyttämättä heikolta. Venäjä voi halutessaan siirtyä sotatalouteen, mutta tekisikö se sen lyödäkseen Ukrainan, jota se pitää ”heikkona, vähä-älyisenä, luoteisena pikkuveljenään”? Se olisi heikkouden osoitus.

Myös Ukraina on kokenut raskaita tappioita, mutta sen on helpompi korvata menetyksensä. Täydennykset saattavat olla huonommin varustettuja ja koulutettuja kuin ensimmäisen vaiheen joukot, mutta sama koskee myös Venäjän täydennyksiä. Vaikka Venäjä suorittaisi täyden liikekannallepanon, sillä olisi silti vain noin kolminkertainen ylivoima, ja yksi palavasieluinen taistelija on vahvempi kuin kolme murtunutta miestä. Tärkein ero osapuolten välillä piilee nimenomaan taistelutahdossa. Ukrainan henki ei hiivu, mutta Venäjän joukkojen matala taistelumotivaatio laskee entisestään.

Venäjä on jo hävinnyt sodan. On kyse vain siitä, milloin he suostuvat myöntämään asian itselleen, mutta venäläiset tuntien en usko, että se on heille helppoa.

Aika näyttää, mikä on sodan lopputulos, mutta pahinta on tuskin vielä nähty.

Hyökkäys Ukrainaan on muuttanut radikaalisti ihmisten käsityksiä geopoliittisen tilanteen vakaudesta ja yleisestä turvallisuudesta etenkin Venäjän naapurimaissa, kuten Suomessa. Mitä Ruotsissa ajatellaan Venäjästä ja sen jälleen muodostamasta uhkasta?

Rehellisesti sanottuna en tiedä, suhtaudunko Ruotsiin ja ruotsalaisiin vakavasti missään asiassa. Ruotsi liittyy NATO:on, jos Suomikin liittyy, mutta kysyttäessä väittää silti olevansa määräävä osapuoli. Niin se todennäköisesti menee.

Miten eurooppalaisten maiden tulisi vastata Venäjän sotatoimiin Ukrainassa?

Ukrainassa riittää kyllä väkeä omasta takaa, mutta eniten kaivataan raskasta kalustoa, panssarivaunuja, tykistöä ja niin edelleen. Ongelma on, että vaikka Ukrainassa on esimerkiksi koulutettua vaunumiehistöä, se saa lännestä parhaimmillaankin vain vanhentunutta neuvostokalustoa, joka on lojunut entisten Varsovan liiton maiden varikoilla. Kalusto ei ole täysin kelvotonta muttei juuri välttävää parempaa. Mikäli taas toimitetaan modernimpaa panssarikalustoa, miehistö pitää kouluttaa käyttämään sitä, jotta se ei toimisi vain tientukkeena. Se vie aikaa, ja aika on nyt kallista.

Venäjä valehteli vuosia, että separatistit ovat joko paikallisia ihmisiä tai ”lomailevia venäläissotilaita”, jotka näköjään lähtevät lomalle uudenaikaisilla venäläistankeilla. Sanotaanko niin, etten suuresti surisi, jos länsimaatkin sallisivat omien sotilaidensa lomailla Ukrainassa Leopard 2 -taistelupanssarivaunuineen.

Mikä on näkemyksesi Ukrainan presidentistä Volodymyr Zelenskyistä? Olen nähnyt oikeistolaisten haukkuvan häntä juutalaiskoomikoksi ja näyttelijäksi, joka esittää presidenttiä, mutta sodan puhjettua hän on kiistattomasti osoittanut johtajalta vaadittavaa rohkeutta ja peräänantamattomuutta esimerkiksi jäämällä Kiovaan tilanteessa, jossa monet hänen asemassaan olevat olisivat paenneet.

Seuraan Ukrainan politiikkaa ulkopuolisen näkökulmasta ja ymmärrän sitä vain yleisellä tasolla. En tunne kieltä ja kulttuuria riittävän hyvin ymmärtääkseni detaljeja, mutta ymmärrän kyllä kansaa ja demokratioita. On mielenkiintoista, että Zelenskyi valittiin hurjalla äänivyöryllä presidentiksi sen jälkeen, kun hän esitti presidenttiä tv-komediassa. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että suurin osa äänestäjistä luuli lapsellisuuttaan Zelenskyin olevan presidenttinä samanlainen kuin tv- sarjassa. Turha kai mainitakaan, että kun näin ei ollut ja todellisuus ei vastannut fiktiota, hänen kannatuksensa putosi nopeasti.

Tästä huolimasta on pakko myöntää, että Zelenskyitä ei todellakaan voi syyttää pelkuruudesta tai tappiomielialan lietsomisesta. Toinen presidentti olisi saattanut allekirjoittaa rauhansopimuksen välittömästi Venäjän hyökättyä maahan ja luovuttaa päätäntävallan Ukrainan tulevaisuudesta Venäjälle. Zelenskyi ei tehnyt niin ja tuskin tekeekään. Tietenkin on puupäitä, jotka syyttävät häntä tästä ja sanovat, että hän on jollain tavoin vastuussa sodan pitkittämisestä ja ukrainalaisuhreista – toisin kuin Putin, joka hyökkäsi maahan.

On hyvä muistaa, että eräs Venäjän päätavoitteista oli ja on edelleen ”denatsifioida” Ukraina. Käytännössä se tarkoittaa ”deukrainisaatiota”, Ukrainan ja ukrainalaisten identiteetin tuhoamista ja venäläistämistä. Siitä voidaan käyttää myös nimitystä ”kansanmurha”. Siksi Ukrainalle on kyse torjuntavoitosta tai kuolemasta, aivan kuten Suomelle aikoinaan. Välimuotoja ei ole. Myös maltillisemmat venäläisvaatimukset demilitarisoidusta Ukrainasta, joka muistuttaisi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Weimarin tasavaltaa, pelkästään viivyttäisivät lopullista kohtaloa. Ne johtaisivat tulevaisuudessa uuteen ja väistämättömään venäläisinvaasioon, jota vastaan ukrainalaiset olisivat puolustuskyvyttömiä. Minkäänlaisiin venäläisehtoihin suostuminen ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto Ukrainalle. Ukrainalaiset tietävät tämän eivätkä todennäköisesti edes antautuisi, vaikka Zelenskyi allekirjoittaisikin merkityksettömän paperinpalan.

Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että monet yliarvioivat Zelenskyin merkityksen, oli se sitten hyvä tai huono asia. Tämä on tavallisten ukrainalaisten sota Ukrainan puolesta, ei Zelenskyin sota Venäjää vastaan.

Venäjän hyökkäys tuntuu herättäneen yllättävää kansallismielisyyttä myös liberaaleissa ja jopa vasemmistolaisissa, jotka julkaisevat profiileissaan Ukrainan lippuja ja viljelevät Ukrainan kunniaa ja sen sankareita ylistäviä sloganeita. Ihmiset, jotka vain viikkoja aiemmin peräänkuuluttivat monikulttuurisuutta ja –arvoisuutta, puolustavat nyt käytännössä nationalismia, ajatusta siitä, että kansalla on oikeus omaan maahansa ja kulttuuriinsa ja sen suvereenien rajojen puolustamiseen.

Aivottomat ajattelevat, mitä heidän käsketään ajatella. Kun sota loppuu ja näitä sieluttomia olentoja käsketään kääntämään kelkkansa, he tekevät niin ja unohtavat kuin napinpainalluksesta kaiken, mitä aiemmin ajattelivat ja puhuivat.

Onko nykyinen sota pohjimmiltaan imperialismin ja nationalismin välinen konflikti?

Aivan kuten Yhdysvaltain sisällissodassakaan ei ollut kyse vain orjuudesta, myös Venäjän-Ukrainan sota on niin monimutkainen, ettei sen syitä voida selittää yhdessä virkkeessä. Mutta tietenkin se on suurilta osin juuri sitä.

Toinen mielenkiintoinen seikka on, että sota tuntuu vahvistaneen ajatusta yleiseurooppalaisuudesta, tunnetta ”meistä” kansakuntien ja kansojen perheenä. Monet pitävät hyökkäystä Ukrainaan hyökkäyksenä Eurooppaan. Luuletko, että sota voi herättää eurooppalaisissa laajempaa itsetutkiskelua ja edistää ajatusta yhteisestä eurooppalaisesta kulttuurista, sivilisaatiosta ja kohtalosta?

Todennäköisesti sota vaikuttaa tavalla tai toisella myös muihin samoin kuin se on vaikuttanut ukrainalaisiin. Tai ainakin toivon, että niin käy.

Kun sinua haastateltiin kokemuksistasi Ukrainan sodassa, sanoit, että ”oli hauskaa tapella venäläisten kanssa” ja että ”ikävöit sitä”[4]. Uskoakseni monen ellei peräti useimman nykyihmisen on vaikeaa käsittää ajatusta, että sota voi olla muutakin kuin ehdottoman kammottavaa ja traumaattista ja että siitä voi jopa jollain tasolla löytää jotain positiivista.

En muistaakseni sanonut, että se oli ”hauskaa”, vaan että se oli hienoa aikaa. Uskon, että useimmat miehet, mikäli heillä ei ole jonkinlaista vakavaa hormonaalista ongelmaa tai muuta vammaa, kykenisivät nauttimaan sodasta, jos heillä olisi tilaisuus kokea se ja he antaisivat itsensä nauttia siitä. Länsimainen kulttuuri on sukupolvien ajan pakkosyöttänyt väsynyttä ajatusta siitä, että sota on helvettiä, mutta ihminen on luontaisesti sotaisa laji. Sodan raakuus on sekä kammottavaa että kaunista. On pitkälti kyse siitä, millaisena sen haluaa kokea.

On sanoinkuvaamattoman kaunista, kun saa tilaisuuden elää absoluuttisessa todellisuudessa, jossa elämän ja kuoleman välinen ero on hiuksenhieno. Se on tila, jossa sokean silmät avautuvat ja hän viimein näkee kaiken. Kuoleman läsnä ollessa ei voi esittää mitään. Silloin ihminen näkee naamioiden taakse ja tietää, onko toinen valheellinen vai rehellinen, pelkuri vai rohkea. Kaikki valheet, joihin jokapäiväinen elämä meidät kietoo, katoavat, ja jäljelle jää vain absoluuttinen totuus, absoluuttinen totuus itsestä ja muista, ja siitä tulee totaalista. Sillä hetkellä konkretisoituu, kuka todella olet ja keitä ympärilläsi olevat ihmiset ovat. On sykähdyttävää todistaa omakohtaisesti inhimillistä rohkeutta, josta useimmat kuulevat vain tarinoita, nähdä omin silmin kuolemaa halveksuvaa urheutta valojuovaluotien ja räjähdysten repiessä yössä, haistaa ruudinsavu ja tuntea voimakkaan tykistöiskun paineaallon tärisyttävän kehoa, kuulla luotien viheltävän ja sirpaleiden napsahtelevan ilmassa ympärilläsi.

Kaikki taistelutoverini sanoisivat samaa. Ne olivat elämämme tähtihetkiä. Jos minulle olisi mahdollisuus muuttaa jotain, en vaihtaisi hetkeäkään.

Se oli hienoa aikaa.


Voitko kertoa erityisestä hetkestä tai tapahtumasta, jossa kiteytyisi mainitsemasi ”elämän ja kuoleman häilyvän rajan sanoinkuvaamaton kauneus”?

Ensimmäiseksi tulee mieleeni vastahyökkäys, johon ryhdyimme vuoden 2015 alussa. Ylivoimainen venäläinen rynnäkköosasto oli kurittanut komppaniaamme Shyrokynen kylässä, mutta aamulla komppanian rippeet ja kaikki, mitä oli varaa heittää taisteluun, koottiin hätäiseen vastahyökkäykseen. Nelisenkymmentä miestä ja kaksi pahasti moukaroitua rynnäkköpanssaria hyökkäsivät suoraan päin vihollisosastoa, todennäköisesti yli sadan miehen vahvuista joukkoa, jolla oli kylässä tukemaan useita taistelupanssareita ja muita taisteluajoneuvoja.

Suunnitelma ei missään mielessä ollut nerokas, mutta se on sivuseikka: olennaista oli, miten miehet, eivät käskystä vaan omasta vapaasta tahdostaan, hyökkäsivät hurraten ja tulitusta uhmaten ylämäkeen kohti vihollista, jota heillä ei ollut toivoakaan lyödä. Se oli epätodellista mutta myös todellisinta, mitä ihminen voi todistaa.

Shyrokynen kahakka muovasi monella tapaa Azovista sen joukko- osaston, jota venäläiset armeijat nyt epätoivoisesti yrittävät nujertaa. Se kuolemaa halveksuva rohkeus, jota Azov osoitti tuona aamuna vuo- sia sitten ja jota muut ukrainalaiset ovat osoittaneet aiemmin ja myöhemmin, on syy siihen, miksi Venäjä on häviävä sodan. Tunnen itseni nöyräksi, että olen saanut todistaa omin silmin sellaista kauneutta ja rohkeutta, jota Vänrikki Stoolin tarinat ja muu runous kuvaa. Se on suurin etuoikeus, joka minulla on elämässäni ollut.

(Suomennos: Ike Vil, kuvat: Carolus Löfroos)

______________
[1] Vuonna 1940 perustettu suojeluskuntajärjestö, joka toimii aluepuolustus- tehtävissä. (Suom. huom.)

[2] Pataljoona on noin tuhannen miehen perusyksikkö, joka koostuu useam- masta komppaniasta. Suomalaiseen jääkäripataljoonaan kuuluvat esikunnan ja kolmen jääkärikomppanian lisäksi viesti-, kranaatinheitin- ja huoltokom- ppania. Sittemmin Azovista on kasvanut rykmentti, perusyksikkö, johon yleensä kuuluu kolme pataljoonaa, Azovin tapauksessa ilmeisesti kaksi kom- mandopataljoonaa, panssarivaunupataljoona ja kenttätykistöpatteri. (Suom. huom.)

[3] "Based" on nykyaikaista, internetissä syntynyttä poliittista slangia ja viittaa lähinnä konservatiivisia tai oikeistolaisia arvoja edustaviin hahmoihin tai tahoihin.

[4] Mikko Leppänen, “Kiistanalaiset sankarit”. Yle.fi, haettu 4/2022.