SISÄMAAN MARSSI

”Jumala on päivä ja yö, talvi ja kesä, sota ja rauha, kylläisyys ja nälkä. Se muuttaa muotoaan niin kuin tuli, joka yhtyessään suitsukkeisiin saa nimen kunkin tuottaman nautinnon mukaan.”
- Herakleitos

On kuulas, kevättalvinen Kalevalan päivä Helsingissä. Lönnrotin patsaalla roihuavat tulet. Paikalla ovat pienen väkijoukon lisäksi Porvoon kipinän kustantaja Jon Hällström sekä Kalevalasta ammentava taiteilija Jan Neva. Kuten vuosien ajan on ollut tapani, olen saapunut tänne seuraamaan Kalevalaseuran juhlallisuuksia toivoen tavoittavani häivähdyksen siitä hengestä, josta perinteessä lauletaan. Puheet hukkuvat ohi ajavien autojen pauhuun, mutta kun kalevalainen lauluyhtye huutaen kutsuu taivaan sodanjumalaa Ukkoa, kaikuu loitsu jylisten kaupungin kaduilla. Tilaisuuden jälkeen loitsuamme vielä seurueemme voimin patsaan piilokuvan, nukkuvan jättiläisen kasvojen edessä. Liepeillä oleskelee hieman nuhruisen oloinen partaveikko. Hän kertoo savuke kädessään isoisänsä olleen viimeisiä runonlaulajia, joka oli perinyt laulut suullisesti.

Ajatukset kansanperinteestä kääntyvät kuitenkin pian tämänhetkiseen maailmantilanteeseen. Vain muutama päivä aiemmin Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, minkä seurauksena Euroopassa käydään laajinta maasotaa sitten toisen maailmansodan. Uutiskuvissa välähtelee sekasortoa ja epäuskoa, räjähdyksiä ja tulitaisteluita. Seuraamme tankkien etenemistä puhelimen näytöltä.

Puimme ahdistavaa tilannetta läheisen ravintolan Marskin kabinetissa. Kabinetin lipaston päällä on kannel ja kypärä. Kannel ja kypärä – siinä kaksi keskeistä suomalaista symbolia ja esinettä: ensimmäinen kuvastaa hengellistä ja kulttuurista perinnettä, toinen puolustusta ja sotaa, jossa nuori kansamme taottiin yhteen teräksellä ja tulella. Ehkä molempia pian taas tarvitaan. Kuten toista maailmansotaa edeltävän Neuvostoliiton iskelmäsuosikissa lauletaan: ”Jos huomenna on sota”.

Monet voimakkaat lapsuudenmuistoni ovat vanhempieni sota-ajan kokemusten värittämiä. Isoäitini polvella pyysin häntä usein kertomaan tarinoita sodasta. Isäni puhui Helsingin pommituksista ja kertoi, kuinka hänen lapsuudenkotinsa viereen Eirassa osui. Pommin jäljet näkyvät edelleen. Äitini lähetettiin lapsena pelkkä nimilappu kaulassaan laivalla turvaan Ruotsiin, missä hän lyhyessä ajassa unohti suomen kielen. Todennäköisesti traumaattinen tapahtuma vaikutti asiaan.

Suorittaessani myöhemmin asepalvelusta rannikkojääkärikomppaniassa puhuttiin usein vihollisesta. Kerran joku kysyi, kuka vihollinen oikeastaan on. Äänessä ollut vänrikki viittasi itään: ”Sama kun aina ennenkin”. Ajattelin silloin, että käsitys on kenties vanhanaikainen, mielsinhän myös lapsuuteni sota-tarinat osaksi menneisyyttä. Viimeaikaisten tapahtumien valossa ne eivät enää tunnu niin kaukaisilta.

Kalevalan päivää seuraavana yönä on toinen juhlapyhä, intialaisen perinteen Mahashivratri, suuren luovan ja tuhoavan Shiva-jumalan yö. Levoton mieleni liikkuu sotaisissa maisemissa.

Sota on ollut alati läsnä myös omassa kirjallisessa työssäni. Pyhästä Euroopasta ei voi kirjoittaa käsittelemättä sotia, jotka ovat kohtalokkaasti muokanneet niin sisäistä kuin ulkoistakin maisemaamme. Ensimmäisessä, intialaista traditiota tutkivassa teoksessani kirjoitan sotaisasta, pimeästä aikakaudestamme, joka tuossa perinteessä kulkee nimellä Kali Yuga. Pohjoisen ihmisellä on tästä aikakaudesta omat vastineensa, joissa kerrotaan, miten veli surmaa veljen ja Sampo murskautuu mereen. Aikasyklin tunnusomaiset piirteet – sodat, sairaudet, rappio ja kurjuus – käsitetään seurauksina perimmäisen yhteyden ja korkeamman järjestyksen menetyksestä. Intian eepokset kertovat, että Kali Yugan aikana jumalat ovat vetäytyneet maailmasta – kaikki paitsi sankarillinen apinajumala Hanuman. Hanumania, jonka guru on aurinko, pidetään ajoittain Shivan inkarnaationa, ja hän on hyveellisen ihmiselämän ruumiillistuma. Hän ilmentää shaktia ja bhaktia – ”voimaa” ja ”omistautuneisuutta”. Näiden hyveiden avulla Hanuman saavuttaa sankaruuden huolimatta siitä, että on apina.

Sankaruus on sekä yksityinen että yleinen, sekä kansallinen että yleismaailmallinen hyve, ikuinen myytti, joka yhä uudelleen saa muotonsa teoissamme. Se on myös keskeinen yhdistävä piirre kaikissa eurooppalaisissa henkisissä perinteissä. Siitä laulavat lukemattomat suut niin homeerisessa runoudessa, muinaispohjoismaisissa saagoissa kuin kalevalaisissa loitsuissakin. Myös Euroopan kansojen kohtaamat haasteet ovat yhteisiä, niissä on vain aste-eroja. Mutta vaikka nykyaikamme edistykselliset tahot pilkkaavat sankarillisuutta jäänteenä menneestä, murenevasta maailmasta, ei sankaruuden aika ole suinkaan ohi. Se on maailmaamme alati määrittävä arvo, kuten viimeaikaiset sotatapahtumat ovat todistaneet.

Homeros ja Platon kirjoittivat thumoksesta, ihmisen psyyken tai sielun keskeisestä osasta. Thumos on raivoluonto, elämän tuli ja henki. Thumos liittyy vereen ja hengitykseen, sydämeen ja rintakehään. Se on eräänlainen suuttumus, into ja kiivaus – tahto oikoa vääryydet ja puolustaa omaansa, tahto kunniaan, joka innostaa rohkeuteen. Laajemmalla tasolla thumos liittyy myös keskeisesti ryhmähenkeen ja taistelutahtoon.

Itämerensuomalaisessa henkisessä perinteessä thumosta voitaisiin osittain verrata käsitykseen hengestä. Henki tai löyly on yksi kolmijakoisen sielun osa, ihmisen kehollinen elämänvoima, joka ilmenee hengityksenä, kehon lämpönä, veren virtauksena ja sydämenlyönteinä.

Myös nykyaikana usein kielletyt inhimilliset tunteet, kuten viha ja suuttumus, lukeutuvat thumoksen piiriin. Thumosta pitää kuitenkin hillitä järjellä, sillä jos sen päästää valloilleen, se voi tuhota niin itsen kuin yhteisön, joita sen ihanteen tasolla tulisi palvella.

Thumos on keskeinen osa ihmisestä, häntä elävöittävä voima. Bakkhylideen runoudessa Apollon julistaa, että ”thumosta voi ilahduttaa tekemällä pyhiä tekoja.” Thumos innoittaa ihmisen suuren työhön ja taisteluun myös silloin, kun häntä vastaan asettuneet voimat vaikuttavat ylivoimaisilta.

Tämänkaltaista thumosta ja raivoluontoa tarvitaan etenkin nyt. Sitä ilmentävät ukrainalaiset, jotka ovat sisukkaasti taistelleet ylivoimaista vihollista vastaan samalla kun monet ovat kehottaneet heitä antautumaan. Rauhaa tulee tavoitella, ”ajatuksia ja rukouksia” voi toivotella, mutta vihollisen saartaessa tarvitaan jotain muuta. Tämä kiteytyy ukrainalaisten lausahdukseen: ”Älkää lähettäkö rakkautta, lähettäkää aseita.”

Ernst Jünger, saksalainen kirjailija, molempien maailmansotien ansioitunut veteraani ja hyönteistutkija, joka jotenkin selvisi viime vuosisadan myllerryksistä ja hallinnonvaihdoksista ja haki innoitusta myös lsd:stä, kirjoitti:

”Pitkä rauhanaika suosii tiettyjä optisia harhoja. Niiden joukossa on oletus, että kodin loukkaamattomuus nojaa perustuslakiin ja on sen suojelema. Todellisuudessa se perustuu perheen isään, joka poikiensa seurassa ilmestyy kotinsa kynnykselle kirves kädessään.”

Toinen saksalaiskirjailija, avoimesti sotaa vastustanut ja sotavanki- en avustustehtävissä toiminut Hermann Hesse, kirjoitti Demian -kasvukertomuksensa keskellä elämänsä vaikeinta aikaa. Sota riehui, hänen perheensä oli hajonnut ja hän oli vajonnut syvään henkisen kriisin. Romaani huipentuu sodan syttymiseen, kun päähenkilö joutuu rintamalle. Kirjan päätös on vähintäänkin monitulkintainen, mutta Hesse tuntuu kuvailevan siinä jonkinlaista väkivaltaista syntyä:

”Syvällä sen alla oli jotakin syntymässä ja tulemassa. Ikään kuin uusi ihmiskunta. Sillä minä näin monta sellaista, ja moni heistä kaatui vierelläni – joille oli tunteenomaisesti valjennut, etteivät viha ja raivo, tappaminen ja tuhoaminen kytkeytyneet kohteisiinsa. Ei, kohteet, niin kuin päämäärätkin, olivat aivan satunnaisia. Iki-aikainen alkutunne, kaikkein hurjinkaan, ei tarkoittanut vihollista, sen aikaansaamat verityöt olivat vain ihmisen sisimmän säteilyä, hänen riekaleisen sielunsa, joka tahtoi raivota ja tappaa, tuhota ja kuolla voidakseen kerran kokea uudestisyntyminen. Jättilaislintu siinä kamppaili ulos munasta, ja tämä muna oli maailma, ja maailman täytyi mureta murskaksi.”

Vaikka yllämainittujen saksalaiskirjailijoiden käsitykset sotimisesta ovat lähes vastakkaiset, näkivät kuitenkin molemmat sodan myös henkisenä tapahtumana, paitsi tuhoavana myös jollain tasolla luovana mullistuksena. Molemmat painottivat ihmisen sisäisen elämän tärkeyttä kaaoksen keskellä. Hesselle tämä oli elämänmittainen Weg nach innen, tie itseen. Jüngerille se oli kenties Waldgang, metsäkulku, sisäiseen maailmaan vetäytyminen ja henkilökohtaisen suvereniteetin ylläpitäminen. Hallintokoneistojen ja vallitsevien ideologioiden sijaan ihmisen tulisi uskaltaa kulkea omaa polkuaan.

En tiedä, uskonko uuden ihmiskunnan syntymään, mutta jännittynyt, maailmanpaloa enteilevä ilmapiiri voi herättää meidät pohtimaan itseämme syvemmin sekä yksilöinä että yhteisöinä. Kuoleman, kaaoksen ja tuhon läheisyys voi herättää uinuvan väen kirkkauden hetkiin.

Toivon, että sodan sumun hälvettyä tämä kaikki voisi johtaa kotimaamme ja laajemmin koko Euroopan yhtenäisempään, selkeämpään ja elinvoimaisempaan käsitykseen itsestään.

Porvoon kipinän toisen numeron teema oli alunperin kevät. Kevät edustaa heräämistä, nuoruutta, jälleensyntymistä – ainaista olevaiseksi tulevaa. Dionysosta seuraa keväällä syntyvä Apollon. Pohjolan emäntää, Louhea, seuraa Lemminkäinen, sotaan, lempeen ja tuleen yhdistyvä heeros, jonka syntymä liitetään keväisiin Helajuhliin. Kekriä ja katabasista seuraa kevät ja anabasis [1], ylösnousu ja ”sisämaan marssi” – tai anastasis, uudelleensyntyminen.

Mutta asiat muuttuvat nopeasti. Alkaneen sodan myötä myös lehden teema vaihtui ikuiseen aiheeseen, joka on – halusimme sitä tai emme – pysyvä osa maailmaamme. Esisokraatikko Herakleitoksen mukaan ”sota on kaiken isä ja kuningas”. Ristiriita ja taistelu ovat pysyviä asioita jatkuvan muutoksen maailmassa, emmekä voi väistää niiden kaikkialle ulottuvaa vaikutusta. Meillä on varaa elää lukukammioista ja näyttöpäätteiltä omaksumiemme ihanteiden, harhakuvien ja utopioiden maailmassa vain siihen asti, kun sota ei ole enää toisaalla tapahtuva abstraktio, kun itse joudumme astumaan tuliseen jokeen, kukin kohtalomme sanelemalla tavalla.

Kenties voimme mullistusten myötä uudestisyntyä jollain tasolla – eikä syntymä koskaan ole kivuton tapahtuma. Tuhka lannoittaa maan. Samalla meitä kuitenkin uhkaa kokonaisvaltainen tuho, nykyteknologian hävittämä, elinkelvoton ympäristö – nihilismin päätepysäkki.

Jokaisella kirjoittajistamme on oma suhteensa sotaan ja sotaväkeen. Lehdessä ääneen pääsevät niin reservin vänrikit kuin jääkärit, niin siviilipalvelusmiehet kuin hullun paperit saaneet. Mukana on myös taistelukokemuksen syvä ääni suoraan oman aikamme sodasta – ei sivustakatsojan, vaan osallistujan ääni.

A.W. Yrjänä avaa lehden toisen numeron väkevällä ja moniulotteisella lyriikallaan. Lehtemme suuri työ voitaneen yhdistää alkemian toiseen vaiheeseen albedoon eli ”valkaisuun”, ja onkin sopivaa, että historiallisen Daimon-romaaninsa lokakuussa julkaiseva Ike Vil jatkaa kirjoitussarjaansa Alikartanon alkemisteista. Vil kartoittaa myös Swedenborgin kallon merkillisiä seikkailuita ja polemisoi vaihtoehtoista vastausta tunnetun kappaleen kysymykseen War – what is it good for? Porvoon vanhempaa ja osittain pimentoon jäänyttä sotaisaa historiaa valottaa Suomen viikinkiajasta parhaillaan kirjaa valmisteleva Viljami Puustinen. Jykä Varpio matkaa arvostelussaan August Strindbergin seurassa Pariisin fin de sièclen infernaaliseen maailmaan. Kustantaja Jon Hällström liikkuu Nietzschen ja Hessen jäljillä Sveitsin Engadinin laaksossa. Aiheeseen liittyen mukana on myös Nietzschen aiemmin suomentamaton runo ”Tuntemattomalle jumalalle”. Ajattoman näkökulman lehteen tuo Matti Rautaniemi, joka tutkii sodan arkkityyppiä muinaisen intialaisen viisausperinteen kautta.

Kipinällä on myös uusia kirjoittajia. Useita sota-aiheisia teoksia julkaissut Kauko Röyhkä tekee tutkimusmatkan salaiseen kipupisteeseen ja pohtii, miksi hän kirjoittaa sodasta. Luonnon terveysvaikutuksiin perehtynyt esoteerinen maantieteilijä Marko Leppänen kertoo unohduksiin vaipuneesta suomalaiskirjailijasta Irja Sallasta ja tämän hämmästyttävästä odysseiasta sodan runtelemassa Saksassa toisen maailmansodan lopulla. Hippo Taatila kirjoittaa sodasta ja yksilön kehitys- mahdollisuuksista henkisen opettajan ja esoteerikon G.I.Gurdjeffin filosofiassa, jolle on keskeistä ajatus ihmisen ”heräämisestä”. Suomalaisia temppeleitä käsittelevä artikkelisarja alkaa vieraskirjoittaja J. J. Suutarisen tutkimuksella Kalevala-talosta, yrityksestä rakentaa suomalainen pyhättö. Kyseessä on lyhennetty ote hänen merkittävästä esikoisteoksestaan Mytologian taju (Kiuas kustannus, 2021). Haastattelen itse Ukrainan Azov-rykmentin entistä vapaaehtois-taistelijaa, Suomessa asepalveluksensa suorittanutta ruotsinsuomalaista Carolus Löfroosia, joka on ollut laajasti esillä eri maiden mediassa. Tiettävästi tämä on kuitenkin hänen ensimmäinen pidempi haastattelunsa. Lisäksi mukana on tuokiokuvani Olavi Paavolaisen kesähuvilalta, jossa hän sodan jälkeen kävi synkkää yksinpuheluaan.
Lehden visuaalisesta maailmasta vastaa näkemyksellinen valokuvaajamme Rikhard Larvanto. Taiteilija Jan Neva on antanut lehteen temaattisesti sopivia maalauksia, joista osa on syntynyt sotatoimialueella. Hänen teoksensa Tuonelan joella ja Sotkanmuna koristavat lehden kansia ja ilmentävät sen pääteemaa.

”Kaaos on ympärilläni ja kaaos on sisälläni”, Olavi Paavolainen kirjoittaa Lähtö ja loitsu -kirjassaan. Nietzsche puolestaan varoittaa Zarathustrassa: ”Erämaa lähestyy joka suunnasta. Voi sitä, jonka erämaa on sisälläpäin.”

Miten voimme kohdata aikamme yhä todellisemmiksi käyvät ulkoiset uhat sekä alati kasvavan sisäisen sekasorron? Mikä on se johtotähti, jonka ympärille kokoonnumme ja joka valaisee kulkumme pimeässä?

Kun löydämme itsemme vieraasta ja vihamielisestä maastosta, voimme kääntyä sisämaahan. Epäjärjestyksen keskellä voimme rakentaa linnakkeen, joka on kykenevä vastustamaan aikamme rajuilmoja, linnakkeen sisällemme ja ulkopuolellemme, sillä taivaanranta on tumma. Maailman suuressa yössä voimme kääntyä alkutulien ääreen.

Porvoon kipinän ensimmäisen numeron valmistuessa sain lahjaksi Ukrainasta peräisin olevan, julkaisumme symbolissakin esiintyvän muinaisen tulentekovälineen, tulusraudan. Lahjalla tuli olemaan syvempi merkitys kun osasin tuolloin aavistaa. Ensimmäisen lehden ilmestyessä sytytimme kekritulet vanhalla kalmistolla. Nyt, toisen numeron myötä, aikomuksemme oli sytyttää helat, mutta niiden sijaan sytytämmekin vainovalkeat. Kansanperinteessä vainovalkeat olivat rannikoille ja jokivarsiin pystytettyjä merkkirovioita, jotka varoittivat väkeä sodasta. Kalevalassa kerrotaan:

Itse Ahti Saarelainen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
katseleikse, käänteleikse.
Arvelee, ajattelevi:
"Josp' on kaalan katsomahan,
likeltä tähystämähän,
mistä tuo savunen saapi,
auer ilman täyttelevi,
oisiko soan savuja,
noita vainovalke'ita.

Tähytessämme horisonttiin voimme Lemminkäisen tavoin nähdä ”soan savuja”, merkkejä ja varoituksia tulevasta. Tässä maailmanajassa lehtemme pureutuu sodan luonteeseen, ihmisen iäiseen sisäiseen kamppailuun sekä yksilön ja yhteisön mahdollisuuksiin mullistuksissa. Nämä ovat sekä sotaloitsuja että syntysanoja.

Aki Cederberg
Porvoo, kevät 2022 e.v.
______________
[1] Anabasis viittaa myös kreikkalaisen sotilaan ja historioitsijan Ksenofonin kertomukseen Kyyroksen sotaretkestä vuonna 401 eaa. Se on tarina kreikkalaisesta palkkasotilasarmeijasta, joka kärsittyään tappion Vähän-Aasian Kunaksan taistelussa päättää kamppailla tiensä kotia kohti halki maailman suurimman imperiumin vieraan ja vihamielisen maaston.

TILAA PORVOON KIPINÄ II: VAINOVALKEAT TÄSTÄ: SALAKIRJAT