IKIAIKAA ETSIMÄSSÄ

”Vaistomaisesti turvaudun vanhaan manaukseeni:
suomalainen maisema - anna minulle rauhaa, anna minulle voimaa.”

- Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu

Alkukeväästä olimme aamukahveilla Porvoon muinaisella Linnamäellä Salakirjat-kustantamon herra Hällströmin kanssa. Keskustellessamme alueella asuneista ja vaikuttaneista suurmiehistä ja katsellessamme kuulasta jokimaisemaa keksimme ajatuksen kulttuuriin keskittyvästä, paikallista henkeä ilmaisevasta sanomalehdestä. Ajatus tuntui mahdollisimman epäajanmukaiselta ja kenties juuri siksi niin voimakkaalta.

Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun seisoimme vaikuttavan tekijäkaartimme kanssa Näsin kivellä, missä paikalliset taiteilijat ovat perinteisesti kokoontuneet, ajatuksesta oli tullut totta. Kerrotaan, että Näsin kiven viskasi nykyiselle paikalleen muuan Suomenkylän kalliolla asunut jättiläinen, joka rauhaa ja hiljaisuutta rakastavana olentona inhosi kirkon rakennustöistä syntynyttä meteliä. Kivi ei kuitenkaan osunut kirkkoon, jonka rakentaminen jatkui. Pettyneenä jättiläinen muutti syvälle Sipoon korpeen, mutta kivi jäi paikoilleen. Se ei ole ainut merkki, joka menneistä mahtajista on jäänyt Porvoon maisemaan.

Kaikki paikat eivät ole samanlaisia. Entisaikoina ajateltiin, että jokaisella paikalla on haltiansa, maanhaltia, genius loci tai ”paikan henki”, kuten sitä nykyään kutsutaan. Tämän hengen kanssa oltiin jatkuvassa kanssakäymisessä ja vuorovaikutuksessa, sitä lähestyttiin tarpeen vaatiessa ja sille annettiin oma osansa uhrilahjoista.

Porvoon henki on erityinen. Seudulla on ollut asutusta kivikaudelta saakka ja pysyvää suomalaisväestöä rauta-ajalta asti. Porvoo on solmukohta, vanha vesireitti, paikka maiden ja merien välillä. Joen varrella sijaitsevat kaupungit ovat kautta historian olleet vaurauden ja voiman keskuksia. Myös Porvoo on muinainen voimapaikka, jonka alueelle erilaiset väet ovat kautta aikain hakeutuneet. Sen maastossa lepää vieläkin merkkejä näistä voimista, vaikka ne ovat usein harjaantumattomille silmille näkymätöntä ja huomaamatonta historiaa. Ne ovat ylitsemenopaikkoja, joissa maallinen ja ylimaallinen kohtaavat.

Paikan henki ilmenee kulttuurissa, sielunmaisemassa ja jopa konkreettisessa maisemassa, jota kutsumme kotiseuduksemme. Hetkittäin Porvoossa voi aistia jonkin ajattoman havinan, tuulahduksen toisesta maailmasta; tunteen, että täällä on asuttu pitkään.

Muinoin ajateltiin myös, että jokaisella ihmisellä on suojelushaltijansa. Kreikkalaiset kutsuivat sitä daimoniksi, roomalaiset geniukseksi, ja se samaistettiin usein johdatukseen, varjelukseen, viisauteen, luovuuteen ja voimaan. Skandinaaveille suojeleva henki oli fylgja. Itämerensuomalaisille luonto tai haltia oli osa ihmisen sielusta. Haltia oli ihmisen varjelija ja onni, joka seurasi häntä koko hänen elämänsä ajan, ylimaallinen osa ihmisestä, jumalaisen kipinän henkilökohtainen ilmentymä. Jos ihmisellä oli erityisen voimakas haltia, häntä pidettiin voimakasluontoisena. Tietäjä kutsui haltiaansa luontoaan nostattamalla. Vastaavasti luontonsa saattoi myös menettää, jolloin ihmisestä tuli onneton, luonnoton.

Lehtemme eräänä pontimena oli havahtuminen Porvoon henkeen: siihen, että Porvoossa ja sen lähistöllä vaikuttaa yhä voimakasluontoisia kulttuurintekijöitä, taiteilijoita ja luovia toimijoita, joista moni sivuaa työssään myös henkisiä ja esoteerisia aiheita. Porvoo vetää puoleensa väkeä, joka arvostaa perinteitä ja paikallisuutta, kauneutta ja kulttuuria. Tämä väki ansaitsee tulla kootuksi yhteen. Piiri tarvitsee hahmon ja nimen, keskuksen ja yhteyspisteen. Toivon, että Porvoon kipinästä kasvaisi sellainen.

Mikä sitten yhdistää tätä väkeä?

Olen pitkään ajatellut, että on olemassa jonkinlainen ajan rajat ylittävä sielujen seurue tai veljeskunta, jonka edustamat asiat pysyvät pitkälti samoina sukupolvesta toiseen. Siksi haluamme esitellä harvinaisia tai merkityksellisiä tekstejä myös edesmenneiltä tunnetuilta ja tuntemattomilta tekijöiltä. Ensimmäisessä numerossamme on mukana Akseli Gallen-Kallelan Porvoo- aiheinen ”Muinaisaikainen kuvitelma” sekä ensi kertaa ilmestyvä suomennos runoilija Ezra Poundin kirjoituksesta ”Religio”. Se on eräänlainen tiivistelmä pakanallisesta teologiasta, ja sen kreikkalaisroomalaiset ajatukset taipuvat myös pohjoisen panteoniimme.

Kustantaja Jon Hällström, joka mahdollisti lehtihankkeemme ja joka Salakirjat-kustantamollaan on vuosien ajan esitellyt kansanperinnettä, historiaa ja esoteerisia virtauksia laajemmalle yleisölle, aloittaa muinaisiin paikkoihin keskittyvän kirjoitussarjansa. Sen ensimmäisenä aiheena ovat merkilliset kivilabyrintit, jatulintarhat, joita Porvoon seudulla tunnetaan merkittävä keskittymä. Lisäksi Hällström valottaa lukijoille Sannäsin kartanon vähemmän tunnettua historiaa.

Historiallisen romaaninsa ensi vuonna julkaiseva muusikko ja kääntäjä Ike Vil, maalliselta nimeltään Ilkka Salmenpohja, aloittaa kirjoitussarjan Alikartanon alkemisteista, Magnus Otto Nordenbergistä ja August Nordenskjöldistä, heidän utopioistaan ja Suuresta työstään.

Kirjailija Viljami Puustinen, joka parhaillaan työstää teosta Suomen viikinkiajasta, kirjoittaa kuulusta runonlaulaja Larin Paraskesta, joka asui ja lauloi itkuvirsiään ja loitsujaan Porvoossa Adolf Neoviuksen vieraana.

Joogatutkija ja Maailmanpuu-podcastin isäntä Matti Rautaniemi kirjoittaa yöllisestä matkasta erään taiteilijan merkilliselle, esoteeriselle kokonaistaideteokselle, jonka kautta tämä on yhteydessä maanhaltiaan ja alisiin maailmoihin.

Runoilija ja muusikko A.W. Yrjänä ehdotti ensin, että voisi ”kirjoittaa automaatiokirjoituksella kolumnisarjan”, mutta päätyi kuitenkin runoon siitä suuresta työstä, mikä yhdistää aihepiiriämme. Jo keväällä hän kirjoitti minulle asiaan liittyen jotain, minkä koin merkitykselliseksi: ”Meidän työmme on hidasta, meidän työmme on veljeyden työ, meidän työmme on toivon työ. Se ei ole ikinä helppoa.”

Kirjoitan itse harvinaisen voimakasluontoisesta taiteilijasta, Jan Nevasta, jonka väkevät maalaukset Lemminkäinen ja Kullervon kirous koristavat lehden kansia. Lisäksi päätin ottaa mukaan Pyhä Eurooppa -kirjastani kappaleen, joka liittyy jo varhain Porvooseen rantautuneeseen ja lehden ilmestyessä pian ajankohtaiseen Lucian päivän perinteeseen.

Rikhard Larvanto, näkemyksellinen valokuvaaja ja Kalmankabinetti-podcastin isäntä, toimii lehden virallisena kuvaajana.

Ja ettei tästä kaikesta tulisi liian kuivaa, on Jykä Varpio, cocktail-alkemisti, bibliofiili ja yksi Absintti – kirottujen humalatar -kirjan tekijöistä, sekoittanut lukijoille kirjallisen libaation erään Porvoonkin suunnalla vaikuttaneen suurmiehen juomatottumuksista. Tietenkin hän on myös oheistanut reseptin.

Kipinä on apoliittinen julkaisu. Se nostaa katseensa aikamme kiistojen ja ristiriitojen yläpuolelle, pyhän tasolle, kohti meitä kaikkia yhdistävää henkistä johtotähteä. Porvoon kipinä ei edusta ideologioita tai päivänpoliittisia suuntauksia, eikä sen tarkoitus ole esittää kirjoittajiaan yhtenäisenä ajatusrintamana vaan yksittäisinä tekijöinä. Tämä tarkoittaa, että Kipinän sivuilla voi ilmestyä haastavia ja keskenään ristiriitaisiakin kirjoituksia – kuten alkemian vanha viisaus kuuluu, kultaa ei synny ilman kitkaa, sillä kitka on energiaa. Ilman vastavoimia ei ole edistystä, kirjoitti William Blake. Näennäisten vastakkaisuuksien vuorovaikutuksesta, niiden ajatuksia jalostamalla, vastakohdat voivat yhdistyä ja synnyttää jotain uutta.

Toisin kuin omaan aikaansa sidotut kirjoittajat, emme oleta, että aikamme arvot olisivat ”oikeita” tai ”tosia” tai että viisausperinteitä välttämättä edes voitaisiin sovittaa yhteen modernin maailman arvojen kanssa. Emme kumarra kuvia, emme polvistu yhdenkään nykyaatteen edessä emmekä pyytele anteeksi haastavaa sisältöä. ”Kaikki sanomatta jätetyt totuudet muuttuvat myrkyllisiksi”, vasaroi Nietzsche aikoinaan Zarathustrassaan.

Emme teeskentele elävämme arvotyhjiössä. Haluamme pyhittää maailman uudelleen, ja siksi arvojamme ovat paikallisuus ja pyhä, luonto ja kauneus, energia ja elämä. Ne ovat itseisarvoja. Paikallisuus tarkoittaa, että voimme kokea maailman kodiksi ja tuntea olevamme jostain kotoisin. Haluamme kokea elävän yhteyden siihen maahan ja paikkaan, josta juuremme juontuvat ja jonka piirissä elonkehämme kulkee. Paikallisuus on lähtökohta, ei lopullinen päämäärä. Kun ihmisellä on vahvat juuret, hän voi kurkottaa miten korkealle ja miten kauas tahansa. Tämä on kapinaa aikamme juurettomuutta vastaan, sitä näkemystä, jonka mukaan ihmisen ideaali on globaalin homogeenisyyden saavuttanut, kaikki eroavaisuutensa tasapäistänyt, heimositeensä ylittänyt kulutusyksikkö, jota pinnalliset kulttuurit ja edistykselliset ideologiat määrittävät.

Nykyihminen on usein kadottanut sekä henkilökohtaisen haltiansa että yhteytensä paikan henkeen. Hänelle maailma on aavikko vailla puita tai jumalia. Hän arvottaa asiat vain materian tasolla, kyselee hintaa, keinottelee ja tekee kauppaa. Hän harhailee käsitteiden suossa ja loputtoman viihteen viidakossa kosketuspintaa löytämättä. Silti hän kuvittelee olevansa kehittyneempi kuin alkukantaiset, taikauskoiset edeltäjänsä ja esivanhempansa. Jos jollekulle on epäselvää, mitä nämä nykypäivän arvot ovat, kehotan seuraamaan hetken valtavirtamediaa tai minkä tahansa monikansallisen suuryrityksen mainoksia.

Kun ihminen muinoin sanoi olevansa jostain kotoisin, hän kertoi samalla tunnustavansa tietyt jumalat, olevansa osa tiettyä jatkumoa ja kokonaista maailmaa. Me kaipaamme paikallisuutta, kotiamme ulkoisessa ja sisäisessä maailmassa. Kodin keskuksessa palaa aina pyhä tuli. Tuli syttyy kipinästä.

Pyhä on jumalainen osa maailmaa, ajaton ja aineeton, tai se mikä yhdistää ihmisen ajattomaan ja aineettomaan. Olavi Paavolainen etsi nykyaikaa, oman aikansa häilyvää zeitgeistia, mutta me etsimme aikamme huutavan hengettömyyden sijaan ajatonta henkeä, ikiaikaa, sitä mikä on rajallisen tuolla puolen.

Luonto viittaa paitsi olevaiseen ja näkyvään maailmaan elävine olentoineen ja prosesseineen myös maailman ja ihmisen sisäiseen henkeen ja haltiaan. Luonto viestii elävästä, merkityksellisestä maailmasta, siitä, että elämä itsessään on pyhää. Luontoa elävöittää energia, elämän tuli.

Kauneus on jumalaisten muotojen ilmentymistä, kirjoitti Ezra Pound. Roger Scrutonin mukaan ”kauneus on perimmäinen arvo, jotain, mitä tavoittelemme sen itsensä takia ja jonka tavoitteleminen ei kaipaa selityksiä.” Kauneus on sekä maallista että ylimaallista. Se kumpuaa tasapainosta. Omilla teoillamme ja töillämme voimme todistaa ja ilmentää jumalaisia muotoja – kauneutta.

Näiden arvojen airueeksi toivon Kipinän kasvavan.

Porvoon vaakunassa ja Porvoon kipinän symbolissa on tuluskivi, muinainen tulentekoväline. On ajateltu, että soikeat, ukonkvartsista vuollut tuluskivet ja tapa, jolla niillä isketään tulta, kuvastavat Ukko-jumalan pyhiä häitä, hänen yhdyntäänsä jumalattaren kanssa. Se synnyttää kipinöitä ja salamoita, ukonilmoja, jotka hedelmöittävät maaemon. Mekin tahdomme olla kipinä, joka sytyttää tulen niin kodeissa kuin ihmisissä. Tulusta ympäröi tammenlehtiseppele. Tammi kasvaa luonnonvaraisesti itäisimmillään juuri Porvoon seudulla, ja Suuri tammi on ukkosenjumalan puu, maailmanpuu. Kahdeksansakaraista tähtikuviota on kutsuttu suomensukuisten kansojen parissa kannuksenpyöräksi, ja sen on ajateltu merkitsevän joko aurinkoa tai aamutähteä. Niitä kohti meidän tulisi taas nostaa katseemme, kuten etäiset esivanhempamme tekivät.

”Mahti ei jouda maan alle, vaikka mahtajat menevät”, Kalevalassa kerrotaan. Aikamme tyhjää melua vastaan taistellaksemme tarvitsemme takaisin van- hat jättiläisemme, mahtajat maan alta. Kipinä kutsuu kaikonneita haltioita ja henkeä. Tarvitsemme tietoisuutta vanhoista voimapaikoistamme, syvempää historiallista ymmärrystä ja henkistä luovuutta. Kenties tarvitsemme myös uusia kirkkoja ja temppeleitä.

Kevätkesäisin vietettiin pyhissä lehdoissa eli hiiseissä Ukon kunniaksi järjestettyjä uhrijuhlia, ukonvakkoja. Muinaista taivaan isää ja ukkosen jumalaa kutsuttiin apuun niin taisteluun lähdettäessä, taikoja tehtäessä kuin suopeita säitä ja hedelmällisyyttä toivottaessa. Ukon juhlat sijoittuivat kevätkylvön aikaan, vaikka Ukolle saatettiin nostaa vakkoja myös keskikesällä. Ukolle annettiin ruokaa ja pyhitettyä olutta tai väkijuomia, joita myös nautittiin hänen kunniakseen.

Ensitapaamisellamme Näsin kivellä nostimme Porvoon kipinän tekijöiden kesken perinteisen Ukon vakan. Lehden ensimmäinen numero on sen satoa.

Oi Ukko ylijumala,
taatto taivahan valtia,
Nosta pilvi luotehesta,
toinen kohti koillisesta,
Vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota,
Orahille nouseville,
touoille tohiseville!

Aki Cederberg
Porvoo, toukokuu-syyskuu 2021 e.v.

TILAA PORVOON KIPINÄ I TÄSTÄ: SALAKIRJAT