Pääkirjoitus

LEMMENNOSTATUS

”Jos rakkaus ei ole talossa, ei ole mitään.”

- Ezra Pound

Pimeän talven jälkeen koittaa kevät, helat syttyvät kukkuloille. Ilo palaa maailmaan, joka on jälleen nuori, uudestaan syntyvä. Perinteen mukaan aika on otollinen kutsua Lempeä taikojen, saunotusten ja nostatusten avulla.

Lempi on suomen kielessä mahdollisesti alunperin merkinnyt tulta tai liekkiä. Nykyään se tarkoittaa rakkautta, intohimoa, naimaonnea ja seksuaalista voimaa. Lempi vertautuu laajemmin tunnettuun erokseen. Kaikille lienee tuttua, mitä lempiminen tarkoittaa.

Seksuaaliset, ajoittain hyvinkin roisit lemmenloitsut ovat olennainen osa kansanrunoutta, vaikka ne ajan siveän hengen mukaisesti jäivätkin pois Kalevalasta.[1]

Lempi liittyy kuitenkin läheisesti myös toismaailmallisiin voimiin ja muinaisiin suomalaisiin jumalkäsityksiin. Lempi yhdistyy rakkaudenjumalaan, Lempo taas tulenjumalaan. Erään lähteen mukaan Lempo on myyttistä, pyhää tulta ja ilmentää niin rituaalitulia, kaskeamista kuin hautajaisrovioitakin.[2]

Oma työni on usein liittynyt pyhän tulen ilmentämiseen, kuten lehden nimikin kertoo. Vainovalkeiden jälkeen sytytämme helat. Ristiriidan ja sodan sijaan tutkimme Kipinän kolmannessa numerossa niiden vastakohtaa: yhdistymistä ja yhtymistä, lemmen liekkiä ja luovaa voimaa – pyhää tulta. Tarkoituksemme on polvistua saman salaperäisen alkulähteen äärelle, josta sekä erotiikka että henkisyys kumpuavat.

Lempi on luonteeltaan verhottua, sekä pelottavaa että puoleensavetävää. Se on häivähdys jostain alla piilevästä. Lempi on kukkivan tuomen tuoksu, meden virta, tuoreet koivunlehdet iholla. Se on jännittynyt kosketus ja riisuva katse, voitto ja antautuminen, korskea elinvoima ja kostea pehmeys, kivun kauneus.

Lempi on yksi elämän todellisista ilon lähteistä. Yhtyminen ei tähtää vain lisääntymiseen, vaan myös yhdistymiseen ja ylittämiseen. Tällöin se on osoitus ihmisen perimmäisestä henkisestä olemuksesta. Ottaessamme osaa lemmen sakramenttiin vapaudumme hetkeksi rajallisuudesta ja erillisyydestä, tuskasta ja kuolemasta, ja yhdymme iäiseen. Näinä harvinaisina hetkinä meidän ei tarvitse uskoa jumalaiseen, sillä se ottaa muotonsa meissä.

Lempi on luovuuden liekki, muusa, joka vie meidät rajamaille, mielikuvituksen, salaperäisyyden ja ylevyyden asuinsijoille.

Kuka tai mikä Lempi lopulta liekään, haluan palvella häntä.

Suomalainen maisema synnytti ajatuksen tällekin Kipinän numerolle. Olimme matkanneet edellisen lehden ilmestyessä kustantaja Jon Hällströmin kanssa Kolille. Kesäisiä rantoja, niittyjä ja koivikoita katsellessamme maalailimme mielessämme miten sopivaa olisi jos sieltä nyt ilmestyisi luoksemme joku vaalea metsänhengetär. Tämä luontokokemus antoi lehdelle sen lemmekkään suunnan, jota sen sisältö kuvastaa.

Mutta miten lähestyä lempeä merkityksellisesti aikana, jolloin länsimainen kulttuuri on ylikyllästetty yhtäältä lattealla, imelällä romantiikalla ja toisaalta mekaanisella seksillä; kun lempi on riisuttu niin arvokkuudestaan kuin arvoituksellisuudestaankin ja alennettu puhtaan aineen tasolla tapahtuvaksi ulkokohtaiseksi, vääristyneeksi, kliiniseksi ja usein patologiseksikin spektaakkeliksi? Näennäisvapaana aikakautenamme, kun jopa äärimmäisestä seksuaalisesta kuvastosta on tullut arkipäiväistä, on mahdotonta enää rikkoa rajoja ”rohkeudella”.

Samalla on helppoa sortua sievistelyyn, hurskasteluun tai liialliseen teoretisointiin. Halusimmepa tai emme, hallitsee Lempi useimpia meistä myös tavoilla joita emme tiedosta, myönnä tai osaa hallita.

Siksi, sen sijaan että yrittäisimme kohahduttaa sisällöllä tai ratkaista perimmäisiä saloja, otamme askeleen taaksepäin, tarkastelemme aihetta sen liepeiltä ja yritämme siten löytää tiemme uudelleen Lemmen mysteerin äärelle.

Lempeä ilmentää mahdollisesti myös eräs Kalevalan sankareista, joka on koristanut lehtemme kansia jo kahdesti: Lemminkäinen. Kuten hänen toisnimensä Kaukomieli kertoo, yhdistetään hänet lemmen lisäksi suurin vaelluksiin. Kaukomielen tavoin tähyilemme tässä numerossa myös etäisille rannoille löytääksemme sieltä vastaavuuksia – yhtäläisyyksiä – itsemme kanssa.

A.W. Yrjänä avaa Kipinän kolmannen numeron tummasti loimuavalla runollaan. Runoilijan omin sanoin hänen seuraava runokokoelmansa Nyx ”pyörii yön jumalattaren lantion ympärillä Tartaroksen portin tuolla puolen.”

Vastikään Daimon -romaaninsa julkaissut Ike Vil johdattaa meidät Afroditen metafysiikkaan ja lemmen eri muotoihin: himokkaaseen, veljelliseen ja vanhempien ja lasten väliseen rakkauteen sekä ylevään, mystiseen, ”hengelliseen” rakkauteen. Ihminen voi olla kiitollinen, jos on elämässään saanut osansa näistä kaikista. Kenties rakkauden muodot myös seuraavat toisiaan ja elonkehämme myöhäisemmissä vaiheissa päädymme usein jonkinlaisen häilyvän, ”hovillisen” rakkauden (amour courtois) piiriin. Sen jäljillä matkasimme keväällä Vilin kanssa trubaduurien maahan Pyreneille.

Entä millaisia olivat Pohjolan häät ennen kristinuskon tuloa ja nykyään? Suomen viikinkiajasta parhaillaan kirjaa valmisteleva Viljami Puustinen kirjoittaa myöhäisrautakauden avioliitosta Pohjois-Euroopassa, ja itse avaan vihkimysten luonnetta toimittamissani pohjoisen perinteen rituaaleissa.

J.J. Suutarinen kirjoittaa nykyään epäsuosiossa olevasta rakkauden muodosta eli rakkaudesta kansaan ja sen erityistehtävään. Hän pyrkii Snellmanin filosofian valossa sovittamaan kansallisen ja universaalin pyhän näennäistä ristiriitaa. Lisäksi Suutarinen kirjoittaa rakkauden mysteereistä ja seksin metafysiikasta vuorikiipeilijä ja okkultisti Julius Evolan kirja-arvostelussaan. Itse arvostelen Jan Ijäksen elokuvan, joka käsittelee maailman kuuluisinta seksimaagia, Aleister Crowleya.

Kauko Röyhkä avaa 90-luvun klassikkolevynsä Jumalan lahjan syntyä. Haastattelujen kautta usein satanismiin kytketty levy lienee tunnelmaltaan sittenkin lähempänä jonkinlaista okkultis-eroottista mystiikkaa. Ostin levyn sen ilmestyessä, ja se yhdistyy minulle elimellisesti varhaisiin nuoruudenkokemuksiini sekä erotiikan että magian maailmoissa, jotka lopulta ovat toisiinsa erottamattomasti sidottuja. Levyssä on lempeä Leda-motiivia mukailevaa kansikuvaa myöten. Va- lokuvaajamme Rikhard Larvanto, joka toisinti aiheen, vastaa jälleen lehtemme voimakkaista ja aistikkaista valokuvista, joiden soisi tulevaisuudessa saavuttavan laajempaakin huomiota.

Eräs suosikkipaikoistani Porvoossa oli vanhan kaupungin Pirunportaikon salapuutarha. Vietin useita kuulaita hetkiä ihaillen sen kirsikkapuiden hentoja, toismaailmallisesti hehkuvia kukintoja. Kirsikkapuiden vaaleanpunainen on Japanissa samuraiden maskuliininen väri, ja kerrotaan, että kuolleiden sotureiden sielut elävät sakuroissa. Eräänä kevätpäivänä kirsikkapuut oli kuitenkin kaadettu ja maa oli täynnä vaaleanpunaisia lehtiä. Näkymä oli lohduttoman autio ja alakuloinen. Marko Leppänen kirjoittaa tämänkaltaisesta muutoksesta artikkelissaan Rakkaudesta paikkaan ja elämään ja kuvaa osuvasti erästä nostalgian muotoa, solastagiaa, joka liittyy ympäristömuutoksen aiheuttamaan koti-ikävään ja kaihoon, kaipuuseen paikan entistä tilaa kohtaan.

Tätä kirjoittaessa on Pirunportaikoiden Puistokalliolta järkyttävää kyllä suunniteltu kaadettavan vielä loputkin puut, vanhat vaahterat ja iso tammi.

Peruuttamaton ympäristömuutos nousee keskeiseksi myös keskustelussani valokuvaaja Martti Anttilan kanssa, jonka näyttelyyn Porvoon kipinän toimituskunta teki retken kesällä. Vaikka kirjoituksessa käsitellään pyhää jokea ja sen patoamista Intiassa, koskee sen sisältö yhtälailla omia pyhiä jokiamme ja metsiämme Pohjolassa.

Tuhoisa muutos on valloillaan myös koko eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Maailmamme on muuttumassa tunnistamattomaksi, ja sen myötä meistä itsestämme on tulossa muukalaisia. Historiallisen ymmärryksen sijaan myyttimme, tarinamme ja historiamme kirjoitetaan uudelleen nyky-aatteiden mukaisiksi. Lapsemme kasvavat kulttuurissa, jossa kaikki heidän kohtaamansa on ideologisesti ja poliittisesti motivoitunutta valhetta. Tämänkaltaisen muutoksen valossa kirjoitan arvostelun Wagnerin Valkyyriasta Kansallisoopperassa.

Mukana on myös Journeys in the Kali Yuga -kirjastani ennestään suomentamaton kappale, joka liittyy kevään juhliin ja maithunaan, pyhän, rituaalisen yhtymisen teemaan.

Taiteilija Jan Neva on jälleen antanut käyttöömme maalauksiaan, kuten kansikuvan liekehtivän Emmanuellan ja takakannen arkaaisemman Jumalattaren.

Lehden mahdollistaa, kuten aina, Salakirjat -kustantamon Jon Hällström.

Kipinällä on jälleen myös uusia tekijöitä. Tietäjä-yhdistyksen perustaja ja Maailmanpuu-podcastin toinen isäntä Miska Käppi jatkaa suomalaisia temppeleitä käsittelevää artikkelisarjaa kirjoituksellaan saunan merkityksestä. Hän kertoo myös Sipoonjoen perinnesaunasta, jota hän oli perustamassa ja jonka vieraina Porvoon kipinäkin on saanut kunnian olla. (Vaikka sipoolainen joogafilosofia ja sauna antaisivat siihen vahvat ainekset, artikkelissa ei kuitenkaan päädytä tekemään saunasolmuja.)

Metallia bassokanteleella takova kirjailija-muusikko Juha Jyrkäs tutkii kirjoituksessaan vähemmän tunnettua länsisuomalaista lemmennostatusperinnettä. Monien kansanperinteiden tavoin myös länsisuomalainen lemmennostatus näyttäytyy toisinaan sekoituksena sinettimagiaa ja tympeää taikauskoa. Sinettimagia on yksilöllistä, luovaa toimintaa, joka tähtää oman tahdon ja oikean elämäntien löytämiseen ja todeksi kirjoittamineen vastakohtana yhteisöllisille, usein tasapainoa ja järjestystä ylläpitäville riiteille ja magian muodoille, mikäli magia määritellään henkisen tradition toiminnalliseksi ulottuvuudeksi, joka pyrkii vaikuttamaan tietoiseksi käsitettyyn maailmaan. Kuten olen Pyhässä Euroopassa kirjoittanut, sinettimagia on eräs ihmiskunnan vanhimmista, yksinkertaisimmista ja yleisimmistä magian muodoista. Siinä ihminen ilmentää tahtoaan luomalla sille symbolisen muodon, jonka hän eri keinoin ”lataa” haluamillaan tarkoituksilla. Jo muinoin ymmärretyn maagisen periaatteen mukaan täten ”sinetöidyt” merkit ja rituaaliset teot aiheuttavat muutoksia tekijän sisäisessä ja ulkoisessa maailmassa. Tämän saavuttamiseksi tekijän on saavutettava arkitajunnasta poikkeava, ekstaattinen rajatila, jossa maagisen tahdon ”lataaminen” ja ”lähettäminen” muuttuvat mahdolliseksi. Siihen on lukuisia keinoja – paastoaminen, tanssiminen, erilaiset mieltä laajentavat aineet sekä myös kansanperinteen tuntemat, ajoittain vastenmieliset ja rahvaanomaiset keinot – mutta kenties suorin ja miellyttävin keino on seksi. Liittämällä tahtonsa symbolisen ilmentymän seksuaaliseen huipentumaan ihminen lähettää lemmen keinoin maailmalle loitsun, joka saattaa saada hämmästyttäviä ilmenemismuotoja. Silti ensimmäinen askel on tärkein: on löydettävä oma tahtonsa, suuntansa ja kohtalonsa.

Joogaopettaja ja ayurveda-konsultti, Prasad-yrityksestään ja yrtti- ja kukkakävelyistään tunnettu Justine Cederberg kertoo Pohjolan perinteisistä lemmenyrteistä ja esittelee oman lemmenrohtonsa. Italiassa vuosikymmeniä asunut ja maidemme välistä kulttuurista yhteistyötä edistänyt luennoitsija, kouluttaja ja kirjailija Eija Tarkainen kirjoittaa Lemminkäisen äidistä ja maagisesta kotikaupungistaan Torinosta.

Maininnan ja kiitoksen ansaitsevat myös mallimme.

Porvoon kipinää on kritisoitu siitä, ettei lehdessä ole mukana enempää naisia. Kritisoijat ovat poikkeuksetta olleet selkeän ideologisesti suuntautuneita ihmisiä, jotka harvoin ovat viitsineet tutustua lehden varsinaiseen sisältöön saati nähneet arvoa sen eteen tehdyssä pyyteettömässä, usein taloudellisesti kannattamattomassa työssä. Porvoon kipinä on syntynyt luovaksi ulottuvuudeksi ihanteelliselle veljeskunnalle ja olemassa olevalle ystäväpiirille. Naisetkin ovat tervetulleita tähän piiriin, vaikka miehille ja naisille on perinteisesti olemassa omat mysteerinsä ja piirinsä. Porvoon kipinä ei kuitenkaan taivu tasapäistävien ideologioiden ikeeseen eikä edistä sukupuolien välistä kamppailua vaan liittoa ja yhteistyötä, joka on kantanut ihmissukua sen syntymästä saakka. Rakkaus jos mikä on voima, joka johdattaa lehtemme tekoa.

Tietämättä mitään tekeillä olevasta työstä ja lehden teemasta pyysi eräs ystäväni minua vastikään toimittamaan juuri syntyneelle tyttärelleen nimenantoseremonian pohjoisen perinteen mukaisesti. Kysyin lapsen tulevaa nimeä. Se oli ”Lempi”. Koin tämän vahvistukseksi siitä, että olemme oikealla polulla.

Maailma uusiutuu Lemmen avulla, ja koko luomakunta tuntee sen yhdistymisen ja ilon merkiksi. Olkoon tämä lehti ylistyslaulu alkuperäisen arvoituksen liekehtivälle luonteelle.

Pyreneet – Porvoo, Helat 2023 e.v.
Aki Cederberg

______________

[1] Tupa ryskyi, parret paukkui; Suomen kansan rivot runot (WSOY, 2015).
[2] Juha Kuisma, Lemmon arvoitus (Lempäälä-Seura, 2002).

PORVOON KIPINÄ III · Helat
on tilattavissa suoraan kustantajalta osoitteesta salakirjat.net