SANKARIN PYHÄ KÄRSIMYS
VALKYYRIA – Richard Wagner
Suomen kansallisooppera 14.IX.2022
Oopperalaulajatar Gerhilden rooliasussa. Atelier Universal, Helsinki, 1905.
Seison Töölönlahdella oopperatalon ulkopuolella, siemailen viskiä ja polttelen pikkusikaria. Vedän sisääni savua ja syysilmaa. Syksyn määrittää sen värien loisto: kullankeltaisina, syvänpunaisina ja oransseina hehkuvat lehdet, jotka värisevät tuulessa myrskyisää, metallinharmaata taivasta vasten. Harmaus lähenee ja vie kohta voiton, mutta hetken vielä jatkuu värien loistelias kamppailu, syksyn kruunaava, liekehtivä ruska vasten kaiken riisuvaa lokaa ja marrasta. Saman voisi ajatella pätevän Richard Wagnerin taiteeseen omana aikanamme – sekin taistelee muodoltaan ja sisällöltään alati lähestyvän, kaiken nielevän harmauden kanssa.
Valkyyria on Wagnerin Der Ring des Nibelungen eli Nibelungin sormus -runoelman tetralogian toinen osa. Valkyyrian kantaesitys oli Münchenissä kesäkuussa 1870, ja sitä esitetään edelleen maailmanlaajuisesti loppuunmyydyille saleille. Teoksen myytti ja tarina, musiikki ja taide, ovat ajattomia.
Nykyaikainen, lähinnä eurooppalainen trendi on kuitenkin toteuttaa Ring kuvainraastaen, muokata se aikamme vallitsevien arvojen mukaiseksi ja ”monimuotoiseksi”, tekijöidensä oman moraalisen ylem- myyden merkiksi. Ilmiö toistuu laajasti myös Ringin ja oopperamaailman ulkopuolisessa kulttuurissa, kuten kirjallisuuden ja elokuvien parissa. Käytännössä tämä tarkoittaa usein alkuperäisen muodon radikaalia rikkomista ja uudelleenluomista tieten tahtoen tyrmistyttävillä tavoilla roolituksen, puvustuksen ja lavastuksen kautta. Näissä uusissa tulkinnoissa edistyksellisen oikeaoppisuuden ajanmukainen tunnustaminen ja hyvesignalointi on tärkeämpää kuin taiteellinen lopputulos. Kannatan toki itsekin vanhempien traditioiden uudenlaista ilmaisua, joskin alkuperäisen hengessä – make it new, kuten julisti modernistisen runouden airut Ezra Pound, joka itse nojasi vahvasti homeeriseen runouteen ja trubaduurien perinteeseen. Tämä ei valitettavasti päde moneenkaan uustulkintaan, jotka useimmiten ovat hädin tuskin muuta kuin väsynyttä provokaatiota tai loukkaavaa, historiallisesti vääristelevää, alkuperäisen teoksen hengen vastaista ideologista julistusta. Wagner, kenties henkilönä kaukana erheettömästä, edustaa tänä päivänä edistyksellisille tahoille paljon halveksittua ”kuolleiden valkoisten miesten” kulttuurista perinnettä, joka tulisi purkaa. Käytännössä tämä ei kuitenkaan merkitse lopulta muuta kuin rumuuden ja keskinkertaisuuden riemuvoittoa, eikä nykyihminen kaikessa postmodernissa nokkeluudessaan ole koskaan kykenevä luomaan mitään läheskään Ringin kaltaista, sillä hänen tahtonsa perustuu alhaiseen kaunaan, ei ylhäiseen kilvoitteluun. Hän osaa vain dekonstruoida, ei rakentaa.
Pakanallisen filosofin Collin Clearyn suositeltava teos Wagner's Ring and the Germanic Tradition (Wagnerphile books, 2021) esittää, ettei Wagnerin Ring suinkaan vääristele alkuperäisiä germaanisia myyttejä, kuten jotkut ovat väittäneet, vaan ilmaisee niitä voimakkaammin ja selkeämmin kuin edes alkuperäiset myyttien lähteet, saagat ja runoelmat. Clearyn mukaan Wagner tulisi nähdä perinteen jatkajana ja runonlaulajana, joka antaa myyteille uuden, elinvoimaisemman ja voimakkaamman muodon ja siten laajentaa niitä entistä suuremmiksi ja moniulotteisemmiksi.
Näissä ajatuksissa ja tunnelmissa lähestyn oopperaa, täynnä sekä odotusta että empimistä.
Valkyyriassa, Ring-saagan toisessa osassa, ylijumala Wotan (Odin) on lähtenyt Valhallasta. Hän vaeltaa maan päällä luomassa uutta sukua edustamaan jumalten perintöä. Keskeiseksi nouseekin yksisilmäisen Wolfen (Wotanin) jälkeläisten, kaksosten Siegmundin ja Sieglindin jumalia uhkaava rakkaus ja sankaruuden synty. Siegmund kiskaisee saarnipuusta taikamiekan, kuten vain sankari voi. Fricka, Wotanin vaimo ja avioliiton suojelija, vannottaa myrskyisän riidan aikana Wotania pitämään valansa, ja tämä joutuu uhraamaan Siegmundin säilyttääkseen jumalaisen järjestyksen. Valkyyriat, Wotanin tyttäret, keräävät sotatantereelta rohkeimpia taistelijoita vartijoiksi Valhallaan. Voimakkain valkyyria ja Wotanin suosikkitytär, Brünnhilde, uhmaa Wotanin tahtoa ja suojelee raskaana olevaa Sieglindea antaen tälle keräämänsä Siegmundin taikamiekan pirstaleet. Rangaistukseksi Wotan ympäröi Brünnhilden tulirenkaalla ja langettaa hänet uneen vuorelle, josta ainoastaan Wotanin keihästä ja tulta pelkäämätön sankari voi hänet herättää. Tarina luo pohjan saagan kolmannelle osalle, Siegfriedille.
Sali pimenee ja yleisö puhkeaa harvinaisen innostuneisiin suosionosoituksiin, mikä kertoo ihmisten intohimoisesta suhteesta Wagneriin. Musiikin alkaessa voin tuntea taian olevan tuloillaan. Ensimmäinen näytös on pohjustamista. Kun Siegmund viimein kiskaisee miekan saarnipuusta, tunnen väristyksen kehossani. Toisessa näytöksessä alkaa tapahtua. Valkyyrian kuuluisa leitmotiv pyrähtää ajoittain kuuluviin, esimerkiksi Brünnhilden saapuessa lavalle.
Libretto on väkevä jo itsessään. Wagner kirjoitti Ringin neljä osaa kokonaisuudessaan valmiiksi ennen kun edes ryhtyi sävellystyöhön. Runoelma luo kokonaisen myyttisen maailman jumalineen mutta kertoo samalla ihmiselämästä ja jokaisesta meistä. Keskeisenä ovat ikuiset teemat – rakkaus, intohimo, perhe, avioliitto, ristiriita, uskollisuus, petollisuus, uhma, kamppailu, kohtalo, viha, kosto ja ”sankarin pyhä kärsimys”. Ajat muuttuvat, mutta nämä ovat elämän alati pysyviä pilareita ja maailmaamme määrittäviä, meitä edelleen puhuttavia asioita. Varmasti osittain tästä johtuen Ringin vetovoima ei ole vähentynyt vuosikymmenien saatossa, vaikka nykyihminen ei usein enää osaa lähestyä sen teemoja kuin jonkinlaisen etäisen ironian kautta.
Lavastus ja puvustus kertovat, että olemme jossain maailmansotien aikaisessa ajassa. Tarina itsessään sijoittuu jumalten maailmaan, joka risteytyy hetkittäin ihmisten maailman kanssa. Taikamiekat ja keihäät kohtaavat nykymaailman kiväärit. Tarinan sijoittaminen maailmansotien aikaan tuntuu hieman väkinäiseltä, mutta ehkä sillä on haluttu korostaa kertomuksen ajattomuutta ja yleismaailmallisuutta. Wotanin sali on selvästi kuin arkkityyppinen saksalainen komentokeskus. Tietenkin ajatonta germaanista uljautta ja tyyliä edustavia saksalaisia mantteleita ja sotilas-asuja on miellyttävä katsoa, etenkin miesten yllä. Valkyyrioiden teknisemmiltä näyttävät asut eivät ole yhtä vakuuttavia. Wotanin vaimon Frickan kirkuvan vaaleanpunainen asu on hämmentävä; ehkä sen on tarkoitus muistuttaa 1950-luvun Jackie Kennedyn ikonista pukua, mutta tässä yhteys teoksen sisältöön jää epäselväksi.
Kapellimestari Hannu Lintu johtaa orkesteria mestarin ottein. Hänen vaalea päänsä näkyy ajoittain heilumassa orkesterisyvennyksen harjalla (orkesterisyvennys ja sen kattaminen oli alunperin Wagnerin keksintö, jolla katsomo saadaan pimennettyä). Tommi Hakalan voimakkaasti esittämä baritoni-Wotan hallitsee esitystä, ja myös muut pääosien esittäjät suoriutuvat pahamaineisen vaativista osistaan kiitettävästi. Voimakas, ajoittain pelkistetty lavastus ja dramaattinen valaistus ovat toteutukseltaan vaikuttavia. Lisäeloa lavastukseen tuovat sähköiset videoprojisoinnit.
Vanha resepti Wagnerin näytöksiin on, että jos esitys ei toimi, voi aina sulkea silmänsä ja kuunnella, sillä musiikki toimii aina – ja niin se todella toimii nytkin. Toinen, äskettäin menehtyneen tunnetun saksalaisen etnobotanistin, Christian Rätschin, resepti on ottaa ennen esitystä puolikas LSD-annos, jonka kautta esitys avautuu ihan uusilla tavoin. Itse otan väliajoilla vain samppanjaa, Wagnerin mielijuomaa.
Juodessani kuohuvaa katselen käsiohjelmaa. Siinä on kuva ihanteellisesta valkyyriasta: puolialaston, pitkä ja näyttävä germaaninen vaaleaverikkö seisoo uhmakkaasti kivääri kädessään vuoren kielekkeellä ukkosen pauhatessa taustalla. Tällaisia valkyyrioita emme kuitenkaan lavalla näe. Teksti riitelee ajoittain muodon kanssa.
En voi sanoa tuntevani oopperamaailman konventioita, mutta näytösten aikana ihmettelen syitä kliseelle tukevista sopraanoista. Tänä iltana asia tuntuu entisestään korostuvan puvustuksen ja maskeerauksen kautta. Jostain syystä valkyyriat paljastavat esityksessä rintansa, jotka pettymyksekseni osoittautuvat halvan ja koomisen vaikutelman antaviksi, muovisiksi tekotisseiksi.
Kolmas näytös on kuitenkin yhtä tykitystä alusta alkaen. Verhot nousevat ja Valkyyrian johtoaihe pärähtää soimaan. Vaikka olen lapsesta asti kuullut tuota kuolematonta teemaa kyllästymiseen saakka ja soittanut sitä omalle tyttärellenikin niin että siitä on tullut hänen suosikkinsa, tuntuu, että vasta nyt koen sen oikealla tavalla. Taistelumusiikkia! Sitä se on ollut minulle kirjaimellisesti sen siivittäessä kulkuani omiin kamppailuihini. Nyt istun lumoutuneena, kyyneleet silmissäni.
Tarinan tasolla isän ja tyttären väliset kohtaukset ovat liikuttavia. Wotan ei suinkaan haluaisi tuomita poikaansa Siegmundia kuolemaan eikä vaivuttaa suosikkitytärtään uneen, mutta jumalainen järjestys ja riimuin keihääseensä kaiverretut valat (ja vaimon nuhtelu) velvoittavat häntä. Kohtalottaret kutovat ajoittain raskaita, uhrauksia vaativia elämänlankoja.
Vanha viisaus kehottaa ihmistä kunnioittamaan jumalia mutta olemaan luottamatta heihin. Pohjoisen jumalat ovat arvaamattomia ja oikukkaita, eivät kaikkivoipia ja ainaisen hyviä. Wotan itse peräänkuuluttaa sankaria, joka uskaltaa uhmata jumalia.
Valkyyria oli väkevä kokonaisuus ja miltei uskonnollis-henkinen kokemus, joka onnistui välttämään liiallista sortumista ajan hengen vaatimiin trendeihin. Valkyyrian kruunasi sen huipennus: III näytöksen lopussa lavalle laskeutuva Wotanin liekehtivä tulirengas on varmasti vaikuttavin näkemäni lavaste. Jossakin kritiikissä tätä kutsuttiin turhan vaaralliseksi tehosteeksi. Mutta mistä lähtien taiteen tulisi olla turvallista, ja luuleeko joku Wagnerin nähneen gestamtkunstwerkinsa jonkinlaisena ”turvallisena tilana”? Päinvastoin, taiteen tulisi olla vaarallista. Nietzscheläisittäin: rakentakaa oopperatalonne tulivuoren juurelle!
Kirjoitus julkaistu alunperin lehdessä Porvoon Kipinä III — Helat (Salakirjat)