POHJOLAN HÄÄt

Aki Cederberg

Seison kimaltelevan Mustijoen äärellä huojuvien hopeapajujen alla. On loppukesäinen helle, luonto huokaa. Koivut suhisevat tuulessa jo osittain kellertävinä, mutta maa on vielä lämmin. Puutarhassa omenapuiden oksat roikkuvat raskaina hedelmien painosta.

Olen vihkimässä kauniin, nuoren pariskunnan avioliittoon pohjoisen henkisen perinteen mukaisesti. Häät järjestetään maalaismaisemissa vanhassa kartanossa, jonka pihalla solisee suihkulähde. Pystytän alttaria joen rannalle ja katselen ylävirtaan. Se vie mieleni johonkin menneeseen mutta aina olevaan – perinteen virtaan.

Näkymä muistuttaa minua omista, vuosien takaisista häistäni. Tuolloin pyysin useita henkisen perinteemme edustajia vihkijöiksi, mutta kukaan heistä ei kyennyt tehtävään. Minulle valkeni. kuinka unohdettuja henkiset perinteemme käytännössä ovat. Aikoinaan myyttinen maailmankuva oli pohjoisen ihmiselle elävää todellisuutta. Nyt siitä oli tullut vain häilyvä muisto, uinuvaa tietoa, akateemista tai alakulttuurista kyhäilyä.

Eräs henkisen perinteemme todellisista haasteista on se, miten aito tietäjälaitos voi toimia vailla elävän perimyslinjan tuomaa auktoriteettia. Tietäjiä tarvitaan edelleen suorittamaan riittejä, jotka ylläpitävät myyttistä keskusta, tasapainoa ja järjestystä ihmisen ja jumalaisen välillä. Emme kuitenkaan voi palata menneeseen tai elvyttää kuollutta. Vain harvoin voimme luottaa siihen, että nykyiset, auktoriteetteina pidetyt henkilöt kykenevät tarjoamaan henkistä johdatusta. Mutta kuten on monesti todettu, traditio ilmentää myyttistä, iäistä totuutta, tarinaa tarinoiden takana, ei sitä, mikä on puhtaasti historiallista.

Tämän ymmärryksen myötä päädyin laatimaan hääseremoniamme itse. Rituaali syntyi sekä sisäisestä että ulkoisesta tarpeesta antaa muoto sille sielunmaisemalle, josta olin nähnyt unenomaisia, johdattavia näkyjä ja jonka tahdoin tulevan todeksi myös valvemaailmassa. Seremonia ilmensi henkistä perinnettämme ja perimätietoa uudessa muodossa, joka puhutteli elossa olevia tässä, ikuisessa nykyhetkessä.

Olen omistautunut pohjoisen jumalille kolmen vuosikymmenen ajan. Henkinen kotini on suomalaisen ja laajemmin pohjoisen perinteen parissa. Nuoruudessani toimin osana veljeskuntaa, joka etsi yleiseurooppalaista näkemystä pakanallisesta perinteestä. Omassa elämässäni ja työssäni olen etsinyt yhdistäviä tekijöitä paitsi eurooppalaisen henkisen tradition piiristä myös intialaisesta esoteerisesta perinteestä, johon olen saanut vihkimyksen. Kokemukseni elävän perinteen parissa on tarjonnut syvempää ymmärrystä tradition ja riittien merkityksestä, ja tuo ymmärrys pätee myös pohjoisiin perinteisiin.

Vuosien saatossa olen vihkiytynyt rituaalityöhön ja toimittanut sekä erilaisia siirtymäriittejä että säännöllisiä, pyhää aikaa jaksottavia vuodenaikaisriittejä. Koska eläviä perimyslinjoja ei ole, kukaan ei ole myöntänyt minulle oikeutta työhöni. En ole mainostanut itseäni mahtipontisilla, merkityksettömillä nimikkeillä. Mutta jos yhteisö hyväksyy tekijän, tekijän on käytävä töihin. Olen halunnut osoittaa kohti pakenevia jumalia, vaikka ne ajoittain pakenevat minultakin.

Suomessa on säilynyt sekä lukemattomien loitsujen ja pyhien runojen arkisto että rikas kulttuuriperintö. Mitään suoraa rituaalikaavaa tietäjälaitoksestamme ei kuitenkaan ole jäljellä. Riittejä suorittaessani ilmennän perinnettä mahdollisuuksien mukaan, mutta olen myös joutunut käyttämään luovuutta. Silti koen toimituksia tehdessäni laulavani perinteen antamalla “suuremmalla suulla”.

Rituaali on ihmisen toimintaa myyttisen tai pyhän todellisuuden tasolla. Rituaali liittyy läheisesti magiaan eli uskonnon tai henkisen perinteen toiminnalliseen ulottuvuuteen. Rituaaleja suoritetaan sisäisten ja ulkoisten, sekä yksilöllisten että yhteisöllisten tarkoitusperien vuoksi. Rituaalin kautta avaamme itsemme olevaisen salaperäiselle luonteelle, lähestymme pyhää ja puhuttelemme jumalia ja haltioita – miten ikinä heidät käsitämmekään. Rituaalin ulkoisilla elementeillä on myyttinen, symbolinen ja analoginen arvonsa, joka löytää vastaavuutensa aisteissamme ja sisäisessä maailmassamme. Rituaalin kieltä ovat loitsu ja runous. Rituaali koostuu perinteen mukaisista elementeistä, kuten vahingollisten voimien karkotuksesta, pyhityksestä, uhrien antamisesta, pyhän väen kutsusta, lauletuista ja lausutuista loitsuista sekä kanteleen, kellojen ja sarvitorvien soitosta. Läsnä on sekä symboliikkaa että luonnon elementtejä, kuten tulta, pyhää vettä ja tilaisuuden luonteen mukaisia kasveja.

Rituaali koostuu pääsääntöisesti viidestä osasta. Pyhitys sisältää tilan avaamisen rituaalia varten, sitten tulevat karkotus-, kutsu- ja tervehdysloitsut, laulut ja toimitukset. Lausunta on puhe tai luku, joka asettaa tapahtuman myyttiseen kontekstiin. Uhrin antaminen tapahtuu usein juomauhrin muodossa. Toimituksessa kiteytyy rituaalin erityisfunktio – nimenanto, vihkimys, tuonpuoleisiin saatto tai muu sellainen. Lopuksi annetaan kiitokset läsnä olleelle väelle ja avattu tila suljetaan.

Rituaali on vuodenajasta riippumatta yleensä paras suorittaa ulkosalla. Sopiva paikka voi olla yleinen tai yksityinen pyhättö, kuten suojaisa lehto, vuorenhuippu, kuppikivi, uhripuu tai kimalteleva joki – sellainen, jonka äärellä nyt seison.

Sää suosii lempeydellään, kuten se usein tekee suurten rituaalien aikana. Ennen varsinaista vihkimistä nostattelen luontoani, haltiaani, jotta se laulaisi kanssani. Sitten kutsun suuren hääväen kokoon. Kellot kaikuvat. Morsian saapuu isänsä saattamana.

Soihdut liekehtivät, pyhä tuli palaa. Alttarilla on tammen lehtiä, katajainen suitsuke katoaa tuuleen. Katajalla on perinteisesti vahingollisilta voimilta suojelevia vaikutuksia, tammi on ukkosenjumalan puu, jonka suojassa vihkimykset on toimitettu muinaisista ajoista asti.

Alttarin äärellä on esivanhempiemme maailmankuvaa ilmentäviä symboleja – kehäristejä, kannuksenpyöriä sekä muita varjelusta ja voimaa ilmentäviä merkkejä. Muinaiselle pohjoisen ihmiselle maailma oli täynnä ihmeitä ja saloja, joskus kauniita, toisinaan pelottavia, mutta hän tunnisti siinä jumalaisen järjestyksen, kokonaisuuden, jonka osana hän itse toimi ja jota hän kuvakielellään ilmaisi. Tuon kuvakielen merkitys ei ole kadonnut, vaikka me olisimme sen unohtaneet.

Tila pyhitetään tapahtuvalle, pahansuovat kateet karkotetaan kovin äänin. Loitsiessani nostan veitsenterän kohti taivasta. Tammenoksalla sirottelen pyhästä lähteestä keräämääni vettä jokaiseen ilmansuuntaan ja kokoontuneen väen päälle. Pisarat kiiltelevät auringossa. Monet sulkevat silmänsä, ja hetken olen näkevinäni ihmisten kasvoilla häivähdyksen autuutta.

Kohotan ääneni ja laulan kalevalaisella nuotilla pyhän väen kutsun. Juhlaväki yhtyy lauluun. Loitsu koostuu muinaisista perustussanoista. Ensimmäisessä säkeessä kutsutaan apuun iänikuista tietäjää ja taivaan jumalaa, toisessa Päivätärtä, vanhaa suomalaista auringon ja elämän jumalatarta, kolmannessa nostetaan maasta haltijoiden väki, mannun eukot ja miekkamiehet. Neljännessä, loitsun päättävässä säkeessä, kutsutut voimat saapuvat ylisestä ja alisesta.

Olemme kokoontuneet juhlistamaan yhdistymistä, jota vihkimys avioliittoon merkitsee. Pyhän yhdistymisen teeman voi löytää lähes kaikista muinaisista kulttuureista. Itämerensuomalaisessa perinteessä sitä kuvastaa taivaanjumala Ukon yhtyminen maan emoon. Kalevalassa kerrotaan Pohjolan häistä, joissa hallitsee hetkellinen ja harvinainen rauha maailmojen välillä. Pohjolan emäntä kutsuu kansan kokoon ja kehottaa kaikkia voittamaan esteet saapuakseen paikalle suurta juhlaa varten. Väinämöinen kutsutaan laulajaksi, mutta riitaisana tunnettu Lemminkäinen ei saa kutsua. Tämäkin myyttinen aihio kerrataan laulaen. Lopuksi väki toivotetaan tervetulleeksi kalevalaisella vieraan tervehdyksellä.

Kohotan kaikkien kokoontuneiden puolesta uhrimaljan taivaan väelle, maan emolle, haltijoille ja esivanhemmille ja kaadan maljan sisällön maahan. Toinen malja täytetään hääparille, ja he juovat sen yhteisestä astiasta. Kolmas malja kohotetaan heidän kunniakseen. Jumalat eivät tietenkään kaipaa simaa, sahtia tai olutta, mutta he tarvitsevat osoituksen omistautumisestamme. Mesi, sima ja olut ilmentävät vuolaana virtaavaa elämänvoimaa ja henkeä. Annamme jumalille uhrilahjan, joka on jotain itsellemme merkityksellistä, ja he suovat meille aineettomia lahjoja, jotka ovat elämämme keskiössä: johdatusta, varjelusta, hedelmällisyyttä ja hyvää onnea.

Hääpari kääntyy kasvokkain. Rakkauden ja uskollisuuden valat vannotaan jumalten, esivanhempien, perheen ja ystävien läsnä ollessa. Vala sitoo hääparin siihen, mikä on pyhää ja itsen tuolla puolen olevaa. Kun he kohtaavat kärsimystä ja kaaosta, jotka vääjäämättä kuuluvat elämään, on valojen tarkoitus muistuttaa heitä korkeammasta itsestään ja iäisestä.

Pyhin valoin ja sormuksin pari astuu pyhään liittoon. Koolle saapuneen väen toimiessa todistajana, puhuessani suuremmalla suulla kuin omallani, julistan heidät aviopariksi ja siunaan liiton, jonka merkiksi sarvitorvi raikuu joka ilmansuuntaan. Viimein tuore aviomies ja -vaimo syleilevät ja suutelevat. Hääväki iloitsee. Näen ihmisten kasvoilla hymyä ja kyyneleitä. Kenties jumalatkin hymyilevät meille.

Avioliiton seremonia näyttäytyy myyttisenä maailman luomisena, joka tapahtuu ihmisen tasolla, mutta se kuvastaa myös laajempaa tasoa ihmiselämän tuolla puolen. Se on itsessään suuri vertauskuva ja ilmentää vastakohtien yhdistymistä, joka on kaiken olevaisen ytimessä. Taivas ja maa, pimeä ja valo, maskuliini ja feminiini – näiden vastavoimien vuorovaikutuksesta syntyy elämä. Näitä vastavoimia vetää toisiinsa lempi, elämän perusta ja maailmankaikkeuden luova voima, rakastavaisten sakramentti, joka ilmentää jumalan ja jumalattaren liittoa.

Näin myyttinen ottaa muotonsa meissä. Edelleen virtaa joki, yhä huojuvat koivut helteisessä tuulessa. Ihminen seisoo alati perimmäisen äärellä, niin muinoin kuin nytkin.

Kuvat: Kuva: Niko Kurvinen / Muistowerstas

Kirjoitus julkaistu alunperin: Porvoon Kipinä III — Helat (Salakirjat)