SUURI PETO SISILIASSA

Aki Cederberg

Jan Ijäs: House of the Wickedest Man in the World (2022, 20 min)

Istumme Kauko Röyhkän kanssa steriilissä, valkoseinäisessä Sinne-galleriassa Helsingin Iso-Robertinkadulla ja katselemme elokuvaa maailman kuuluisimmasta seksimaagista, pahamaineisesta Aleister Crowleysta. Samassa tilassa sijaitsi aikoinaan vähemmän steriili, Dream World -niminen erotiikkaliike eurooppalaistyylisine peep- show-koppeineen. Paikka tuo mieleen muistoja. Pitkän ravintolaillan päätteeksi päädyimme tänne jatkoille erään okkulttisen kirjakauppiaan kanssa. Joimme virolaista vodkaa ja läpsimme yläosattoman stripparin takapuolta. Jossain vaiheessa yötä toinen ystäväni tuli huonovointiseksi ja harhaili ympäriinsä etsien vessaa. Lopulta hän löysi itsensä yllämainitun kaltaisesta kopista. Sellaista oli elämä toisinaan 2000-luvun alun Helsingissä.

Aiemmin paikkaa vastapäätä sijaitsi esoteerinen kirjakauppa, josta joskus 16-vuotiaana ostin ensimmäiset Crowley-kirjani. En ymmärtänyt niistä silloin paljoakaan. Minua kiinnostivat lähinnä Crowleyn värikäs persoona, tapahtumarikas elämä, vuorikiipeily, kaukomatkat ja seksiseikkailut sekä hänen pahamaineinen ”luostarinsa” Italian Cefalússa. Jan Ijäksen House of the Wickedest Man in the World kertoo juuri tuosta luostarista. Kuulin elokuvasta Röyhkältä, joka itse on tehnyt Crowley-aiheisen kappaleen, novellin ja elokuvakäsikirjoituksenkin.

Crowley muutti seuraajiensa kanssa vuonna 1920 luostariin, tuttavallisemmin ”huoran koppiin”, harjoittaakseen siellä Suurta työtään ja elääkseen luomansa filosofis-maagisen järjestelmän, theleman, mukaisesti (θέλημα tarkoittaa kreikaksi ”tahtoa”). Käytännössä tämä tarkoitti päivittäisiä aurinkotervehdyksiä, maagisia harjoitteita ja meditaatiota, mutta säännöllisten rukousten ja kutsujen lisäksi myös huumeidenkäyttö ja orgiastinen seksi kuuluivat luostarin elämään. Epämääräisissä olosuhteissa sattuneet, ilmeisesti huonosta onnesta ja vielä huonommasta hygieniasta johtuneet traagiset kuolemantapaukset sekä keltaisen lehdistön skaandaalinkäryinen kirjoittelu aiheuttivat lopulta sen, että vuonna 1923 Mussolini määräsi Crowleyn karkotettavaksi Italiasta. Vaikka paikalliset kyläläiset aikoinaan pitivät Crowleystä ja tämän oppilaista, taloa alettiin pelätä ja pitää kirottuna ja sen seiniä koristaneet, surrealistis-eroottiset taideteokset maalattiin peittoon.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tunnettu elokuvaohjaaja ja Crowleyn seuraaja Kenneth Anger sekä kiistelty seksitutkija Alfred Kinsey matkasivat Cefalúun paljastaakseen ja kuvatakseen kalkkimaalilla peitettyjä seinämaalauksia tyhjillään seisseessä talossa. Kinsey ei ymmärtänyt magiasta mitään, häntä kiinnosti vain seksi, mutta Anger oli vihkiytynyt thelemaan ja piti elokuviaan maagisina töinä. Anger myös kuvasi luostarissa elokuvan, joka tosin ei koskaan valmistunut, sillä kuvamateriaali hävisi salaperäisesti kehitysvaiheessa.

Sittemmin rapistunut talo on ollut myynnissä vaatimattomaan puolentoista miljoonan euron hintaan.

Elokuva alkaa kuvilla Cefalún pienestä kaupungista. Aukioilta, kaduilta ja kujilta edetään kohti muinaista vuorta, jonka juurella luostari sijaitsee. Elokuvassa ei ole varsinaisia päähenkilöitä, vaan keskeisiksi hahmoiksi nousevat luostarin rauniot, tunnelma ja ympäristö. Dokumentaarisesti alkava elokuva kasvaa maalailevaksi, loitsunomaiseksi taide-elokuvaksi, jota Angerkin kenties arvostaisi.

Kaksi kertojaääntä lukee Crowleyn ja luostarin asukkaiden maagisista päiväkirjoista otteita arkisesta elämästä, huumeidenkäytöstä ja dramaattisista tapahtumista. Brittiaksentilla puhuva naisääni kuulostaa elokuvan alussa hieman irralliselta ja yliasialliselta mutta pääsee oikeuksiinsa hulvattoman pornografisessa ”Leá Sublime” -runossa.

Ei liene helppoa tehdä elokuvaa, jonka päähenkilönä on talo, mutta Ijäs onnistuu tässä vaikuttavasti. Laajakuvan värit huokuvat lämpöä, ja 16 millimetrin filmille kuvattu teos on kaunista katseltavaa. Ajoittain ruutu on jaettu samanaikaisesti kahteen kuvaan. Etenkin pimeässä kuvatut, savuiset otokset intensiivisine, värisevine valoine ja varjoineen ovat voimakkaita. Elektronisesti pulputtava ja suhiseva, ajoittain Coilin tuotantoa muistuttava soundtrack luo uhkaavan, maagisesti latautuneen pohjavireen. Elokuvan tunnelma tasapainoilee hienosti tavanomaisen ja toismaailmallisen välillä.

Selittämättömästi elokuva päätyy jonkin jäätikköisen tulivuoren laelle. Ehkä tämä kuvastaa Crowleyn vuorikiipeilyä tai henkistä ponnistelua vaarallisiin korkeuksiin. Hieman yllättäen elokuva loppuu toteamukseen, jonka mukaan Anger ei koskaan saanut Crowley-elokuvaansa valmiiksi vaan päätyi runkkaamaan Kinseyn filmille tämän ullakolle.

Maagisesti tai henkisesti orientoituneet yhteisöt ovat tunnetusti otollista maaperää vallan väärinkäytölle, joka usein saa seksuaalisia muotoja. ”Magic has always been done for power and pussy”, kuten eräs opettajani aikoinaan sanoi. Usein tämänkaltainen hyväksikäyttö paljastuu vasta yhteisön lakkauttamisen jälkeen. Tässä mielessä Crowleyn luostari oli poikkeuksellinen: theleman eetos perustui todellisen tahdon löytämiseen ja yksilön kehitykseen, ja metodi, jolla tavoitteeseen pyrittiin, oli avoimen seksuaalinen. Tabujen rikkomisella oli tietoinen, tosin ajoittain kyseenalainen tarkoituksensa.

Crowley mainitsee päiväkirjoissaan räyhähenget, jotka ajoittain ottivat vallan talossa. Myös Anger kirjoittaa Cefalussa kohtaamistaan elementaaleista, joita hän ei kyennyt karkottamaan. Kenties henget asustavat talossa yhä, sillä paikan tunnelma on edelleen vähintäänkin jännitteinen. Mikä jää elämään paikoissa, joissa on tapahtunut hätkähdyttäviä, pyhiä tai epäpyhiä asioita? Syntyykö aistittavissa oleva tunnelma paikan hengestä vai siellä tapahtuneesta?

Matkasin itse luostariin heinäkuussa 2012. Talo sijaitsee muinaisen pyhän vuoren juurella, jalkapallostadionin vieressä, mutta sitä oli vaikea löytää. Varjoissa tupakkaa polttavat duunarit mulkoilivat minua paheksuvasti. Paikalliset pitävät kuulemma taloa kirottuna, joten heiltä oli turha kysellä ohjeita. Jossain lähistöllä koira räksytti taukoamatta. Lopulta löysin rapistuneen, kasvillisuuden kokonaan peittämän rakennuksen. Sen katto oli romahtanut sisään, talo oli purkukunnossa. Sivuseinällä oli avoin ikkunaluukku, josta pääsi suoraan La Chambre des Cauchemarsiin, ”painajaisten kammioon” eli Crowleyn makuuhuo- neeseen. Kammiossa harjoitettiin seksimagiaa, ja sen seiniä aikoinaan koristaneet pornografiset maalaukset ja runoelmat saattoi yhä erottaa, vaikka niiden päälle oli piirretty idioottimaisia okkulttisia töherryksiä. Seinälle oli kirjoitettu pätkä aiemmin mainitusta runosta: ”STAB YOUR DEMONIC SMILE TO MY BRAIN! SOAK ME IN COGNAC, CUNT AND COCAINE”.

Talossa haisi kuitenkin enemmän kusi kuin konjakki. Tunnelmaltaan se muistutti pikemminkin rähjäistä huumeluolaa kuin rapistunutta temppeliä. Kenties samaa pätee okkulttuuriin laajemminkin: Crowleyn modernit opetuslapset jäljittelevät suuremmalla todennäköisyydellä mestarinsa huumeidenkäyttöä, seksuaalisia mielitekoja ja värikästä persoonallisuutta kuin hänen ansioitaan vuorikiipeilijänä tai hänen maagista työskentelyään, jota hän hurjastelustaan huolimatta kurinalaisesti harjoitti koko elämänsä.

Toisen vuorikiipeilijän ja okkultistin Julius Evolan teos The Mask and Face of Contemporary Spiritualism ruotii nykyaikaisen okkultismin ja henkisten liikkeiden ”alaspäin suuntautuvaa” taipumusta, joka on havaittavissa niin Crowleyn thelemassa, satanismisssa, spiritismissä kuin Freudin psykoanalyysissäkin. (Freud varoitti aikoinaan Jungia ”okkultismin liejusta”, mutta vähintään yhtä sakeaa liejua lienee lopulta freudilainen psykoanalyysikin). Modernit henkiset liikkeet suuntautuvat usein maanalaiseen, puhuttiin sitten alitajunnasta, kuolleiden manaamisesta tai avautumisesta ktoonisille voimille tai olennoille. Ajatus lienee, että jos ihminen ”avautuu” olevaisen alemmille tasoille, sieltä nousee jotain, mikä on hänelle hyväksi – niin ainakin sinisilmäisesti toivotaan.

Nykyinen okkulttuuri tähtää ani harvoin ylöspäin, kohti korkeampaa tietoisuutta, todellista jalostumista, harhakuvista vapaata kirkkautta. Sen näkymät ilmentävät useimmiten joko toivottoman puhtoista, kristallinharhaista kajastusta tai itsetarkoituksellista tiedostamattoman, pimeyden ja kaaoksen kutsumista, alhaisessa synkkyydessä rypemistä.

Crowleyn julistama Horuksen aikakausi on epäilemättä koittanut, mutta on vaikea sanoa, mitä Crowley ajattelisi näennäisen vapautuneesta nykymaailmamme: yleistyneestä huumeiden käytöstä, avoimesta seksuaalisuudesta tai lukemattomista uushenkisyyden muodoista, kuten kaikkialla läsnä olevasta joogasta, jota Crowley itsekin edelläkävijänä harjoitti. Crowley kiteytti opetuksensa tunnetusti lausahduksiin ”tee mitä tahdot on oleva koko laki – rakkaus on laki, rakkaus tahdon alla”. ”Tee mitä tahdot” ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”tee mitä ikinä haluat”: Crowley painotti usein todellisen tahdon löytämisen ja itsekurin tärkeyttä mielihalujensa seuraamisen sijaan. Siinä missä Crowley painotti seksuaalisuuden, huumeiden ja erilaisten henkisten ja kehollisten harjoitusten merkitystä maagisessa työskentelyssä ja henkilökohtaisessa kehityksessä, vetoavat nykypäivän valtavirtamedian, poliitikkojen ja suuryritysten suitsuttamat ”voimaannuttavat” filosofiat lähinnä narsismiin, uhriutumiseen, eskapismiin ja kaunaan – sanalla sanoen ”orjamoraaliin”.

Crowleya on arvosteltu siitä, että seksuaalimaagisten päiväkirjojensa perusteella hän suoritti ”opuksiaan” lähinnä saadakseen rahaa sen sijaan että olisi määrätietoisemmin omistautunut korkeammille päämäärille. Kenelle tahansa täyspäiväisenä kirjailijana tai taiteilijana jonkin aikaa toimineelle tämä tuntuu hyvin ymmärrettävältä.

Kaikesta Crowleyn persoonallisuutta kohtaan esitystä aiheellisesta kritiikistä huolimatta hän oli myös rohkea, henkiselle työlleen omistautunut ja harvinaisen vahvaluonteinen yksilö, jonka Suuri työ on jättänyt syvän jälkensä maailmaamme niin hyvässä kuin pahassa. Theleman luostari lienee peruuttamattomasti rapistunut, mutta sen tarina kiehtoo yhä, kuten Jan Ijäksen näkemyksellinen elokuva todistaa.

Kirjoitus julkaistu lehdessä PORVOON KIPINÄ III · Helat
tilattavissa suoraan kustantajalta: salakirjat.net